Koukussa verkko-opetukseen

Olen hehkuttanut monella foorumilla verkko-oppimisen hyviä puolia. Tämä toistaiseksi viimeinen blogikirjoitus käsittelee erityisesti verkko-opettajuutta.

Verkko-opettaja

- suunnittelee vanhoista opintojaksoista uusia verkko-opetussovelluksia
- toteuttaa itseään ideoidessaan verkkotehtäviä
- päivittää linkkejä, päivittää opintojakson aineistoja ja verkkotehtäviä
- etsii aktiivisesti uusia verkkoaineistoja
- opiskelee oppimisympäristössä toimimista usein yrityksen ja erehdyksen kautta
- huomaa noin vuoden välein tarvitsevansa nettiosaamisensa päivittämistä
- seuraa opiskelijoiden toimintaa oppimisympäristössä, muistuttelee, vastailee kysymyksiin
- saa tietyin väliajoin sähköpostiinsa pyyntöjä lisäajan myöntämisestä tehtävänpalautuksiin
- saa silloin tällöin myös ikäviä viestejä, joissa moititaan (aiheellisesti tai aiheettomasti) milloin mitäkin
- viettää 8 – 10 tunnin arviointisessioita koneensa ääressä ja ilmestyy niiden jälkeen ihmisten ilmoille kuin kellarista nousseena
- saa lukeakseen hienoja tehtävänpalautuksia ja muistaa, miksi tekee tätä työtä :)
- kokee, että kerran verkko-opetuksen aloitettuaan paluuta entiseen ei ole.

-------------------------------------------

Viestintää-blogi on liittynyt syksyllä 2008 toteutuneeseen Verkkoviestinnän opintojaksoon. Tarvitsin kokemuksen bloginpitämisestä pystyäkseni ohjaamaan opiskelijoita. Tänään tiistaina arvioin Verkkoviestinnän viimeisen tehtävän – opiskelijoiden blogit – sen mukaan, minkälaisia tavoitteita he olivat itselleen asettaneet ja mitä tavoitteita tällä oppimistehtävällä oli.

Ryhmä onnistui mielestäni hyvin tässä tehtävässä. Opiskelijat saivat valmiuksia blogikirjoittamiseen. Todennäköisesti muutama blogi jäi elämään ja ehkä uusia syntyy.

Viestintää-blogikin uudistuu. Sitä ennen kuitenkin on vuorossa muutaman viikon tauko.

Kiitokset lukijoilleni ja kommentoijille. Rauhaisaa joulua!

Tylsiä tv-ohjelmia

Lähes kaksi miljoonaa (korj. 9.12.) suomalaista on taas viettänyt itsenäisyyspäivän illan Yleisradion tuottaman toiseksi huonoimman ohjelman äärellä. On odotettu, millaisessa asussa Vanhasen daami juhlii ja jännitetty, miten Tanja Karpelan kihlattu selviytyy Linnan etiketistä.

Eeva nosti marraskuun lopun blogikommentissaan esille Linnan juhlat. Olen aivan samaa mieltä siitä, että ohjelma on käsittämättömän tylsä. Tuskin olen ainoa, joka on tätä mieltä. Simo Frangén ehti pilailla Satakunnan Kansan kolumnissa näistä juhlista saamistaan kokemuksista. Sunnuntain Helsingin Sanomissa pilapiirtäjä vei sanat suustani, kun ilkkui Jungnerin suulla, että juhlien konsepti kannattaisi myydä ulkomaille Ylen taloudellisen tilanteen parantamiseksi.

Onhan meillä päivitelty aikaisemminkin sitä, että vietämme itsenäisyyspäivän illan katselemassa presidenttiparin kättelyä. Minua ohjelmassa ärsyttävät kuitenkin eniten kömpelöt haastattelut, joita tehdään ilmeisen epämiellyttävissä oloissa. Tosin en tällä kertaa voi aivan varmasti väittää haastatteluja kömpelöiksi, sillä ohjelma jäi katsomatta.

Sama heikkous on Ylen tuottamassa tylsimmässä ohjelmassa: vaalivalvojaisissa. Kun puoluejohtajilta ja poliitikoilta tivataan tuon tuosta kommentteja vaalituloksesta, sitä ei jaksa pitkään katsella. Ohjelman ideanahan on seurata tuloslaskennan edistymistä, mutta pelkkä tuloslaskenta ei täytä ohjelma-aikaa. Siispä haastatellaan poliitikkoja ja kuunnellaan asiantuntijoiden kommentteja.

Samaan aikaan tulokset ovat luettavissa muun muassa Ylen nettisivuilta, jonne aika suuri joukko ohjelmaa seuraavista on todennäköisesti siirtynyt. Ihmettelenkin, kuinka pitkään Yle tuottaa ohjelmaa televisioversiona. Vai aletaanko kenties jossain vaiheessa väliajoilla esittää lyhyitä sketsejä tai menneiden vuosien parhaita tv-ohjelmia?

Ystävä avasi silmäni näkemään, mistä Linnan juhlien suosiossa on kyse. Ohjelman avullahan me tavalliset tallaajat ympäri Suomea pääsemme OSALLISTUMAAN juhlintaan. Siksi en tartukaan Eevan heittämään ajatukseen siitä, että juhlien televisioinnista luovutaan. Kättelyt voidaan esittää, mutta haastattelujen jättämistä kokonaan pois sen sijaan kannatan. Pukuja voi halutessaan katsella jälkikäteen lehdistä ja nettisivuilta.

Onneksi on sää!

Sää on antanut meille paljon puheenaihetta viimeksi kuluneina parina vuonna. Viime kesän sateita, edellisvuoden mustaa joulua ja lumettomuutta ylipäätään jaksetaan päivitellä. Elokuun 2007 rankkasade ei varmasti jättänyt kylmäksi ketään, joka sen täällä Satakunnassa koki.

Tekee mieli väittää, että tätä nykyä sää ei ole vain englantilaisten tapa aloittaa puhe puolitutun tai tuntemattoman kanssa. Kyllä me suomalaisetkin jaksamme puhua ilmiöstä nimeltä sää ja ilmastonmuutos pitempäänkin kuin keskustelun aloittamiseksi.

Tunnustaudun innokkaaksi sääennusteiden seuraajaksi erityisesti kesän kynnyksellä. Netistä löytyy runsain mitoin ennusteita lähes joka paikkakunnalle, mutta parhaaksi paikallissään ennustajaksi on osoittautunut Satakunnan Kansan muutaman päivän ennuste. Tosin sekin ehtii muuttua nopeasti, joten ennustusta voi pitää varmana vain parin päivän tähtäimellä. Vielä muutama vuosi sitten luotin Suupohjan äijän pitkän aikavälin ennusteisiin, mutta kun hän ennusti kesän 2007 jokseenkin pieleen, luottamus on mennyttä. Olisiko niin, että entisajan ennusmerkit eivät pädekään enää ilmastonmuutoksen aikakaudella?

Sinänsä on hienoa, että meillä on tällainen yhteinen huolen tai ilon aihe kuin sää. Sääpohdinnat yhdistävät monenikäisiä, eri sukupuolten ja ammattiryhmien edustajia. Kun keskustelu on käynnistynyt näillä sääpohdinnoilla, on luotu tarpeeksi yhteistä pohjaa keskustelun jatkamiselle vaikkapa vähän kinkkisemmistä asioista.

Kyllä oli muuten muutama hieno päivä talvisäätä kuluneella viikolla! Luntakin saatiin enemmän kuin viime talvena yhteensä! Pikkupakkasessa oli mukavaa lenkitellä, ja moni ehti mäkeen tai ladulle. Näitä talvipäiviä on mukava muistella joulukuun vesisateessa.

Vastahakoisesti facebookissa

Vastasin facebook-kutsuun, jollaisia oli tipahdellut sähköpostiini jo useita. Viimeisimmän kutsujan mukaan amk-opettajan pitää tutustua tähän yhteisöön, jossa monet opiskelijamme viettävät aikaansa.

Niinpä kirjasin ympäristöön perustietoni ja aloin etsiä koulu- ja opiskelukavereita. Yksi ainoa entinen lukioaikainen koulukaveri löytyi. Matin kanssa olikin mielenkiintoista vaihtaa kuulumisia yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneen edellisen tapaamisen jälkeen. Yliopistoaikaisia opiskelukavereita ei ole löytynyt. Ilmeisesti ikäluokkani äidinkielen tai viestinnän opettajat eivät tunne nettiä saati facebookia omakseen tai sitten en osaa etsiä heitä oikealla tavalla.

Samkkilaisia facebookissa sen sijaan on pilvin pimein - sekä opiskelijoita että henkilökuntaa. Niinpä ympäristö ehdottaakin samkkilaisia uusiksi kavereiksi. Tässä tulee ensimmäinen ihmettelyn paikka: Miksi seurustelisin samkkilaisten kanssa fecebookissa, kun tavoitan heidät puhelimitse tai sähköpostilla varsin helposti? Tapaan heitä myös erilaisissa kokouksissa ja jopa Agorassa melko tiheään. Tarvitsenko tällaisen muilta suljetun yhteisen foorumin keskustellakseni joidenkin samkkilaisten kanssa?

Facebookin perimmäinen tarkoitus mietityttää myös: Verkostoitumista se palvelee ilman muuta ja tämä funktio onkin helppo hyväksyä. Varmaan facebookissa ollaan myös enemmän tai vähemmän näytillä: tällainen olen, tämä on historiani, nämä saavutuksiani ja – näin monta mielenkiintoista tai arvostettua kaveria minulla on.

Mitä todennäköisimmin facebook ruokkii myös ihmisten kurkistelunhalua. Kun kirjoittaja ilmaisee oman statuksensa kertomalla, mitä milloinkin tekee, niin saahan siinä kulumaan aikaa, kun käy läpi kavereitaan ja tutkii heidän kuulumisiaan. Onhan se vähän toista kuin kurkkia Big Brotherin tavisten tekemisiä - vai onko? Toisaalta - kun kerron omista tekemisistäni, niin ehkä sitä voi pitää jonkinlaisena avautumisena ja avartumisena?

Negatiivisena puolena voidaan pitää sitä, että facebookin säännöt hyväksymällä annan ylläpitäjälle oikeudet kaikkeen kuvamateriaaliini. Samoin kaikki facebook-keskusteluni, myös kahdenväliset, säilyvät ympäristössä ikuisesti. Mistä tiedän, että ne eivät jossain vaiheessa joudu vääriin käsiin?

Kuukauden oleskelu facebookissa ei siis ole tehnyt minusta sen kannattajaa. Moni on varoitellut siitä, että facebookiin jää koukkuun, että siitä tulee helposti melkoinen aikavaras. Tällaista en ole huomannut, ja kaiken kaikkiaan epäilen, että facebook ei ole minun juttuni.

Kysymys teille, jotka olette facebookin käyttäjiä: Mitä minulta on jäänyt huomaamatta, kun en tunne tätä mediaa omakseni?

Lisäys 5.12.

NYT löytyi mielekäs käyttötapa facebookille! Kun olen käynyt loppukeskusteluja valmistuvien ylemmän amkin opiskelijoiden kanssa, huomasimme, että voimme pitää siellä yllä yhteyksiä valmistuneiden (tähän mennessä noin 30) opiskelijoiden kanssa. Jonkinlainen ryhmä pitäisi perustaa, ja taidankin kääntyä nettivirtuoosi Konstan puoleen tässä asiassa.

Turhauttavia keskusteluja

Käymme päivän mittaan sekä kotona että työpaikalla monenlaisia keskusteluja, ja noihin keskusteluihin sisältyy paljon enemmän kuin ulkopuolinen voisi kuvitella: asenteita, ennakkoluuloja, voitonriemua, häviöntunnetta, aikaisempia sanailuja. Tietyt keskustelut toistuvat vuodesta, kuukaudesta tai viikosta toiseen. Niissä käydään aina sama ajatustenvaihto ja ne päättyvät ilman, että ongelmaan saadaan ratkaisua. Ainakin toinen osapuoli jättää keskusteluareenan usein varsin turhautuneena tappiomielialan vallassa.

Tässä kaksi esimerkkiä työelämästä:

Ensimmäinen

Opiskelija: Minä en sitten voi osallistua verkkotehtävien purkamiseen seuraavalla luennolla.
Opettaja: ???
Opiskelija: Täytyy olla paikalla englannin/ruotsin/espanjan/saksan/venäjän/italian/ranskan luennolla.
Opettaja: Mutta eihän sinne vaadita 100-prosenttista läsnäoloa?
Opiskelija: Ne kerrat pitää säästää mahdollista työvuoroa/lomamatkaa jne. varten.
Opettaja: !!!

Toinen

Henkilö I: Opasta sinäkin opiskelijoita Moodlen wiki-toiminnon/nettineuvotteluohjelman/Skypen käyttöön, niin ryhmätöiden tekeminen helpottuu.
Henkilö II: En käytä Moodlea, koska en ole amk-vessissä.
Henkilö I:!!!

*****************************
Vanhempien ja lasten väliset keskustelut ovat melko usein vetoamista siihen, ”kun kaikilla muille” ja ”kun meillä ei koskaan”. Seuraavanlaisia keskusteluja käydään puolisoiden kesken kodeissa mitä todennäköisimmin seuraavien pakkasten aikaan:

Aviopuoliso I: Miksi niitä nastarenkaita EI KOSKAAN voi vaihtaa hyvissä ajoin? Miksi sitä vaihtoa aina pitää vitkuttaa viime tippaan. Miten tässä nyt selviää liukkaalla?!
Aviopuoliso II: Nastat kuluvat pelkällä asfaltilla. Viime talvenakin hätäilit aivan turhaan, sillä nastarenkaita ei olisi tarvittu kuin muutamana päivänä. Jos nyt vaihdan renkaat, niin varmasti pian alkaa vesikelit. Ei tästä vielä talvea tule!
Aviopuoliso I: !!!

*****************************

PS. Pojantyttären kielenoppiminen edistyy hurjaa vauhtia. Vaaria nimitetään nykyään "vaaviksi", mikä on aika paljon lähempänä alkuperäistä nimeä kuin kesäinen "voivaa".

Viestintää vuodenajan mukaan

Kaksi viikkoa sitten siirryimme talviaikaan. Yhtäkkiä illat olivat pimeitä ja aamut ainakin hetken aikaa hieman valoisampia kuin aikaisemmin. Illan pimeys tuli silmille kunnallisvaalisunnuntaina, kun sateessa ja tuulessa tein iltalenkin koiran kanssa. Kuuden jälkeen illalla oli jo verraten pimeää. Vastaantulijoiden, puolituttujen koirankävelyttäjien, kasvoja ei nähnyt eikä heitä aina tunnistanutkaan. Tuntui kuin pimeys olisi suorastaan yllyttänyt suojautumaan ja välttelemään katsekontaktia. Kunnallisvaalisunnuntain iltalenkillä olo oli kuin zombilla, joka hapuilee oudossa ympäristössä outojen ihmisten joukossa. Pimeys teki meistä erilaisia toimijoita, mikä konkretisoitui viestintäkäyttäytymisessämme.

Viestintätapahtumassa kellonaika ja vuodenaika ovat vain yksi muuttuja. Yksityiselämän viestinnässä vaikuttavat viestijöiden sukupuoli, ikä, ammatti, perhesuhteet, vireystila, keskinäiset suhteet sekä tietenkin itse viestintätilanne. Miniäntekele viestii tulevalle anopille todennäköisesti eri tavoin kuin senhetkiselle ystäväpiirille. Uuden työpaikan tulevaa lähiesimiestä lähestytään eri tavoin kuin vaikkapa entisen työpaikan kollegoita. Yhteisöviestinnässä organisaation ikä, koko, kotipaikkakunta, kilpailutilanne ja tietenkin kohderyhmä ovat merkittäviä muuttujia.

Viestinnän tutkimuksessa ns. kontingenssiteorian mukaan voidaan puhua viestintään vaikuttavista sisäisistä ja ulkoisista tekijöistä. Yhteensä kymmenessä eri kategoriassa on useita eri tekijöitä. Sisäisissä tekijöistä esimerkiksi henkilöstön kohdalla viestintään vaikuttavat työvoiman rakenteen yhdenmukaisuus tai erilaisuus: ikä, koulutus, sukupuoli, vaihtuvuus ja asema. Pankin henkilöstölehti ja intranet ovat varmaankin aika erilaisia kuin ammattikorkeakoulun tai kaupungin.

Onneksi tavallisten tallaajien ei kuitenkaan tarvitse kaiken aikaa pitää mielessä kontingenssiteorian muuttujia. Viestinnän ammattilainen tiedostaa luonnostaan eri muuttujat ja muokkaa viestiään sen mukaan. Muiden kohdalla voidaan luottaa tilannetajuun, joka ohjaa meitä viestimään oikealla tavalla. Kun me koirankävelyttäjät olemme muutaman kuukauden ajan kyräilleet toisiamme iltalenkillä, tervehdimme iloiten vaalenevia iltoja, jolloin voimme taas tervehtiä toisiamme ja vaihtaa kuulumisia iltalenkin yhteydessä.

Ei-viestintää

–Venäjän presidentti Medvedev ja pääministeri Putin ovat viime aikoina esiintyneet vain harvoin yhdessä, kertoo Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut tutkija Pavel Baev viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä. Siinä yksi esimerkki siitä, miten ei-viestintä kertoo joskus merkittäviä asioita.

Ei-viestintää on viestimättömyys, tekemättömyys tai näkymättömyys. On tunnettua, että erityisesti Suomessa esimiehet eivät viesti alaisilleen ainakaan näiden työsuorituksista. Se että minkäälaista palautetta ei kuulu, on hyvä merkki. Palautetta tulee, jos jokin menee vikaan, eli palautteeseen liittyy varsin monilla työikäisillä negatiivinen mielikuva.

Entä mistä kertoo se, että johonkin tilaisuuteen ei saavu yleisöä? Huonosta markkinoinnista tai tiedotuksesta? Hankalasta ajankohdasta? Tylsästä ohjelmasta? Muista kilpailevista tilaisuuksista? Ihmisten yleisestä laiskuudesta? – Tuon kun tietäisi, niin saisimme järjestämiimme tilaisuuksiin työnantajia, potentiaalisia opiskelijoita, vaikuttajia, suuren yleisön edustajia tai sen kohderyhmän edustajia, jota kulloinkin tavoitellaan.

Viestimättömyys on viesti itsessään. Se että on puhumaton, ei osallistu yhteisiin keskusteluihin tai jää pois vaikkapa työpaikan yhteisistä tilaisuuksista, on viesti. Amerikkalainen viestinnän oppikirjakin toteaa: You cannot not-communicate. Luonnollisesti toteamus koskee myös sitä seikkaa, että vaikka henkilö ei puhu, hän viestii eleiden ja ilmeiden tai ilmeettömyyden kautta.

Viestimättömyys tai vaikeneminen on tehokas vaikuttamiskeino. Miltä tuntuu, jos asiakas vaikenee eikä vastaa edes kysymyksiin? Työkaveriakin voi kiusata jättämällä vastaamatta kysymykseen tai kommentoimatta esimerkiksi hänen menestystään. Entä miten monta riitaa pariskuntien välillä käydäänkään puhumattomuuden, mököttämisen avulla?

Me opettajat pohdimme usein sitä, miksi opiskelijat eivät osallistu luennoille. Osallistumispakkoa ei ole, joten opiskelija valitsee kovin usein töihin menon luennolle osallistumisen sijasta. Nyt haastankin opiskelijat vastaamaan nimellä tai anonyymisti kysymykseen: Mikä saisi teidät osallistumaan paremmin luennoille? – Opintorahan kaksinkertaistaminen ei ole hyväksyttävä vastaus ;)

Terveisiä pohojosesta!

Käväisin kotiseudulla tankkaamassa muistiin tuttua maisemaa ja kuuntelemassa tuttua kieltä. Toki saan puhua omaa murretta muutaman työkaverin kanssa: Marja-Leena ja Jari ovat samalta seudulta ja Jaanankin murre on lähellä omaani. Kotiseudulla omaa murretta kuulee kuitenkin niin vaatekaupassa, kirjastossa, virastoissa kuin kadullakin. Kun vaatemyyjä kehottaa:” Kokkeileppa tätä isompaa kokua”, tuntee olevansa omiensa parissa.

Pohjoispohjalainen ja satakuntalainen murre ja puhetapa eroavat toisistaan melkoisesti. Siinä missä pohjalainen venyttelee sanoja ja puhuu hitaaseen tahtiin, porilaiset ja varsinkin raumalaiset lyhentävät ja katkovat sanoja säksättävään tyyliin. Nuotti–intonaatio–on myös kovin erilainen täällä päin Suomea: voimakas paino ensimmäisellä tavulla, minkä lisäksi ääni nousee ja laskee. Pohjalaismurteisiin kuuluu laahaavuus, suorastaan yksitoikkoisuus ja monotonisuus. Sen lisäksi pohjalaismurteissa sanan sisällä oleva d kääntyy j:ksi (meijjän) tai jää kokonaan pois, kun taas täkäläinen puhetapa, jossa sanansisäinen d on säilynyt (meidän), kuulostaa suorastaan hienostelevalta. Varmaan samalla tavoin meikäläisten puhetapa kuulostaa satakuntalaisista maanläheiseltä tai suorastaan maalaismaiselta. Turkulainen tuttavani ihmetteli taannoin oululaista työkaveriaan ja kertoi tuntuvan omituiselta, kun tämä toistelee sitä ”paappaansa”. Siinä missä oululainen sanoo:”Paappa se siihe!”, turkulainen toteaa:” Lait se sihe!”

Aikuisiällä uuden murteen omaksuminen on yhtä vaikeaa kuin uuden kielen opettelu. Kun aikoinaan muutimme Satakuntaan, silloin nelivuotias kuopuksemme omaksui murteen ensimmäisenä ja kovin nopeasti. Neljän vuoden ikähän on ylipäätään suotuisa kielen oppimiselle. Meillä oli hauskaa kuunnellessamme kuopuksen säksätystä. Murkkuikäinen esikoinen sen sijaan puhui sinnikkäästi pohjalaista murretta ja tuhahteli halveksivasti keskimmäisen yrityksille puhua samalla tavoin kuin luokkakaverinsa. Minä omaksuin jonkinlaisen välimuodon, jossa on pohjalainen nuotti ja useimmiten satakuntalainen d sanan keskellä j:n sijasta. Mies sai puhua omaa murrettaan ilman, että kukaan pyysi toistamaan asian.

Kieli ja murre ovat osa omaa identiteettiämme. Siksi tällaiset murteen ja maiseman tankkausmatkat ovat hyvä tapa vahvistaa omaa identiteettiä ja samalla irrottautua työympyröistä. Työasioihin johdattelevat taas kollegoiden odotettavissa olevat tervehdykset:” Ai käviksää koton? Kui? Kui sää jaksoit ajaa koko matkan yksin? Ehdeiksää tehdä mittää muut syyslomal ko reissat?”

Opettamista = viestintää

Viestintää ja opettamista on vaikea erottaa toisistaan, olipa kyse matematiikasta, markkinoinnista tai – yhteisöviestinnän opettamisesta. Viestintä on siis myös opettamisen työkalu ja iso osa opettamista tapahtuu sen avulla. Opettaminen on kertomista, kysymistä, selostamista, täsmentämistä, tehtävien laatimista ja esittämistä kirjallisesti mahdollisimman selkeästi. Opettamiseen kuuluu myös tiedonhankinta ja suunnitelmien laatiminen koko opintojaksoa tai yksittäistä luentoa varten.

Perinteisessä luokkaopetuksessa vilustumiseen liittyvä äänen karhentuminen tai jopa menettäminen on kovin epämiellyttävä kokemus. Ainakin itse olen kokenut asian siten, että kun ääni menee, myös auktoriteetti on mennyttä.

Verkko-opetus pohjautuu pääosin tekstiin, jota opettaja naputtelee oppimisympäristöön tai Word-dokumentteihin, jotka hän copypeistaa palautteiksi tai uutisiksi. Mitä muuta nämäkään tekstit ovat kuin viestintää! Sananvalinnoissa on oltava tarkka, että opiskelija saa juuri oikean palautteen tai tiedon. Pitää yrittää olla selkeä sanomansa rakentamisessa.

Uskoisin, että opettajien tekstit ovat erilaisia, sillä teksti kertoo kirjoittajastaan. Ilmeisesti pitäisi pyrkiä siihen, että teksti on lyhyt. Ainakin itse satuin kuulemaan joskus opiskelijan kommentin, että hän ei ainakaan koskaan jaksa lukea niitä pitkiä yhteispalautteita.

Opettaminen on siis verkkoviestintää ja yhä enenevässä määrin myös web2.0:ssa tapahtuvaa viestintää. Tähän blogiin on ilmestynyt verkkoviestinnän opiskelijoiden blogeja, joiden toimittaminen on yksi heidän opintojaksosuorituksensa. Käykää lukemassa ja kommentoimassa!

"Raiteilla hieman ruuhkaa"

Tämä viikko on kulunut matkustaen Helsingin ja Porin väliä junalla. Junassa istuessa tai asemalla odotellessa kului aikaa yhteensä 16 tuntia. Siinä ajassa ehtii tarkkailla VR:n viestintää.

Torstaiaamu 9.10. oli katastrofi matkustajille ja VR:lle. Taas kerran moitittiin tiedotusta, ja varmaan aihetta olikin. Jos huomaat, että juna on myöhässä, kaikki siihen liittyvä tieto toki kiinnostaa, mutta ensimmäinen kysymys on:” Kuinka kauan joudun odottamaan?”

Tähän kysymykseen ei kuulemma saatu vastausta. Jonkinlainen vastaus olisi ollut sekin, että varmaa vastausta ei osata vielä sanoa, mutta tiedotetaan heti, kun jotain tiedetään.

Paluumatkallani Poriin torstai-iltana katastrofi näkyi vielä pienenä odotteluna parissa paikassa. Junan tiedotus toimi kuitenkin hienosti, kun konduktööri kertoili keskusradiossa:” Raiteilla hieman ruuhkaa. Hetken kuluttua (mikä tarkoitti kai, että liikenteeseen päästään pikapuoliin).” tai ”Junassa hieman teknistä vikaa. Selvitämme tilannetta.” Loppuun vielä lisäys:” Pahoittelemme tilannetta.”

Niin kotoista ja rauhoittavaa. Arkinen, rauhallinen, hieman hiljainen miesääni veti jopa hymyn matkustajien huulille. Saatoimme kuitenkin luottaa siihen, että meille kerrotaan tapahtumien kulusta. Kuulutukset olivat aivan toista maata kuin junissa ja asemilla kuultavat kuulutukset, joissa kylmän tehokas naisääni toistaa tietoja junien lähdöistä ja saapumisista.

Kannattaisikohan VR:n pohtia uudelleen myös kuulutuksiaan?

PS. Matkustelun vuoksi joukkoviestimien seuraamiseni on ollut vähäistä. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että Lapin Kansan päätoimittajan potkuja koskeva keskustelu on siirtynyt nykyisen päätoimittajan tekemisten ruotimiseen. Finanssikriisi taisi kärjistyä Alma Median kannalta varsin sopivaan aikaan.

Mediatalon julkisuudenhallintaa

Eilen uutisoitiin journalistien ammattilehden Journalistin entisen päätoimittajan Johanna Korhosen potkuista Lapin Kansan päätoimittajan tehtävästä. Jo tämän aamun lehdissä näkyy kahden mediayhtiön – Sanoman ja Alma Median - välinen sanasota. Näin selkeästi mediakonsernien välinen kilpailu tuskin on aikaisemmin tullut esiin. Herkullinen tilanne viestinnän tarkkailijalle!

Alma Mediaan kuuluvan Satakunnan Kansan pääkirjoitus on pitkästä aikaa lukuelämys. Faktat tunnustetaan: ”Seksuaalinen suuntautuminen tai puolison poliittinen toiminta eivät tietenkään ole peruste työsuhteen purkamiselle.” Näkökulmaksi on kuitenkin nostettu joukkoviestimien arvoihin pohjautuva lukijoiden oikeus saada objektiivista tietoa, joka ehkä saattaisi vaarantua, koska Korhonen on osoittautunut epäluotettavaksi. Pääkirjoituksessa viitataan myös avoimesti mediatalojen väliseen kilpailuun. Niinpä niin, bisnestähän joukkoviestintäkin nykyään on, kuten aiemminkin on tullut todetuksi.

Alma Median kilpailijan, Sanomien, Helsingin Sanomissa Saska Saarikoski asettuu selkeästi Korhosen puolelle ja vetoaa myös totuudenpuhumiseen. Näkökulma-kirjoitus on otsikoitu ”Vain yksi puhuu totta”. Ei ole epäselvää, kenen totuuteen Saarikoski uskoo.

HS ottaa kantaa asiaan myös pilapiirroksella. Karlssonin piirroksessa viitataan lestadiolaisten osuuteen jupakassa. Entisenä pohjoissuomalaisena uskallan väittää, että etelän lehdillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tehdä lehtibisnestä tai ylipäätään toimia ympäristössä, jossa lestadiolaisuus on vähintäänkin ison puolueen veroinen vaikuttaja niin politiikassa, koulussa kuin talouselämässäkin.

Alma Media hoiti potkuista tiedottamisen todella kehnosti. Mediatalon julkisuudenhallinta näkyy olevan lapsenkengissä. SK:n pääkirjoitus saattaa hieman parantaa tilannetta. Tosin laaja yleisö todennäköisesti omaksuu tietonsa lehtien keskustelupalstoilta - eihän pääkirjoituksia lue kukaan!

Ex-päätoimittaja Korhonen sen sijaan tietää, miten toimia. Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne on vielä kovan paikan edessä.

Toivottavasti Alma Mediaan kuuluvan Kalevan päätoimittaja, julkisuudenhallinnan kenties paras asiantuntija Suomessa, Risto Uimonen, ottaa asiaan kantaa sunnuntain kolumnissaan. Seuratkaapa: http://www.kaleva.fi/!

Ihmisiähän me kaikki ...

Kirjoitin väärin opiskelijan nimen verkko-oppimisympäristöön. Seminaarinpitäjä Tiina Tavallisesta tuli jostain kumman syystä Tiina Tavaton, jonkaniminen luokkakaveri oli aikoinaan nuoremmalla pojalla. Jälkeenpäin ihmettelin, mitä olin oikein ajatellut ja korjasin virheen, mutta opiskelijat olivat ehtineet panna sen merkille.

Muistijäljet ja erilaiset assosiaatiot tekevät meille joskus tepposia. Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen vastasin kerran puhelimeen tyttönimelläni. Samaten olin vielä pari vuotta sitten vähällä kutsua erästä opiskelijaa toistuvasti hänen äitinsä etunimellä, vaikka en äitiä koskaan tuntenut. Nimi oli tuttu kunnallispolitiikasta ja lehtien palstoilta.

Nimien kirjoittaminen oikein on tärkeää lehtijutuissa. Vaikka nimet pyritään tarkistamaan vielä viimeisessä oikoluvussa, niissä tulee usein virheitä. Satakunnan ammattikorkeakoulun ja sen yksiköiden, myöh. toimipisteiden nimet ovat niin monimutkaisia, että ne kirjoitettiin jatkuvasti väärin. Siitä ei enää jaksanut harmistuakaan.

Yksityishenkilön nimen kirjoittaminen väärin lehteen – tai verkko-oppimisympäristöön – koetaan usein loukkauksena eikä tällaisia virheitä saisi tehdä. Silti jäin miettimään toisen opiskelijan letkautusta seminaaritilanteessa: ”Onko nyt kyseessä Tiina Tavattoman vai Tiina Tavallisen seminaari?” Pohjalainen ja satakuntalainen viestintätapa eivät kohdanneet.

Luettelematta sen enempää kiireitäni (Satakunnassahan sanotaan, että laiska töitään luettelee) totean, että tekevälle sattuu. Monta isompaakin asiaa olisin voinut möhliä kuluvan syksyn aikana.

Yritetään olla tarkkoja, mutta opetellaan suvaitsevaisuutta toisiamme kohtaan!

Muutosviestintä on taitolaji

Epäonnistuminen sisäisessä viestinnässä nousee silloin tällöin selittäjäksi yritysten ja yhteisöjen ongelmille. Viimeisin esimerkki tästä on Husin (Helsingin-Uudenmaan sairaanhoitopiirin) organisaatiouudistuksesta syntynyt tilanne.

Husissa on henkilökuntaa runsaat 20 000 eli pienehkön suomalaisen kaupungin verran. Sairaanhoitopiiriä uudistamaan ja sen taloutta tervehdyttämään palkattiin puolisentoista vuotta sitten Oulun silloinen kaupunginjohtaja Kari Nenonen.

Loppukesästä ja alkusyksystä Husista alkoi kantautua uutisia henkilökunnan tyytymättömyydestä. Nenonen on vienyt organisaatiouudistusta läpi kovalla kädellä ja henkilökuntaa kuulematta, mikä on johtanut mm. lääkärien eroihin. 16.9.2008 pidetyssä tiedotustilaisuudessa Husin johto löysi selityksen uudistuksesta syntyneelle kohulle: Sisäisen viestinnän epäonnistuminen sekä median toiminta!

Tietenkään pelkkä huonosti hoidettu sisäinen viestintä ei voi selittää Husin kriisiä. Viestinnän gurun Osmo A. Wiion mukaan viestintä ei paranna mm. epäpätevää johtajuutta, organisaation rakennetta, autoritaarista ilmastoa, taloudellisia vaikeuksia, motivaation puutetta eikä korjaamatonta tiedon puutetta. Hyvin hoidettuun sisäiseen viestintään sen sijaan liittyy toisen osapuolen arvostaminen, aito kuunteleminen, halu toimia yhdessä, kyky ja halu vastata henkilökunnan tiedontarpeisiin. Näitä Husista on tainnut puuttua.

Hus on julkishallinnon organisaatio, jossa on helppo vedota lakiin asiakirjan ja päätöksenteon julkisuudesta. Asioista tiedotetaan vasta sitten, kun päätös on tehty. Se antaa mahdollisuuden salata asian valmisteluun liittyvät käänteet ja yksityiskohdat. Julkishallinnon organisaatiot noudattavat usein myös minimitiedottamisen periaatetta: Tiedotetaan vain juuri se, mikä on pakollista tiedottaa. Tätä linjaa perustellaan sillä, että saadaan huhut pysymään kurissa. Henkilökuntaan ja sen arvostelukykyyn ei siis luoteta.

Missään laissa ei ole kielletty kertomasta, että jokin asia on valmisteilla. Jos organisaatio pystyy kertomaan, että jotain asiaa valmistellaan ilman, että henkilökunta joutuu paniikkiin, se kertoo jotain hyvin myönteistä ilmapiiristä sekä johdon ja henkilöstön välisistä suhteista. Isoissa organisaatioissa, jollainen Hus on, muutosviestintä onnistuukin parhaiten siten, että muutoksesta kerrotaan riittävän ajoissa, pienissä palasissa ja säännöllisesti. Joskus voidaan jopa kertoa, että mitään uutta tiedotettavaa ei ole tai että uutta tiedotettavaa on esim. viikon kuluttua. Tiedon–tässä tapauksessa henkilökunnan näkemysten ja tuntemusten–pitää välittyä myös alhaalta ylöspäin.

Husissa todella iso muutos tuli henkilökunnalle tiedoksi kertarysäyksellä. Kovimmalle on tainnut ottaa ylilääkäri-, ylihoitaja- ja johtava ylihoitaja -tittelien ja tehtävien katoaminen. Tilalle tulee palvelujohtaja, jolta ei vaadita alan erikoistumiskoulutusta eikä tieteellisiä näyttöjä. Hierarkkisessa sairaalamaailmassa tällainen muutos ei voi onnistua muuten kuin yhteistyössä, keskustellen, kompromisseja tehden, motivoimalla ja yhteiseen päämäärään sitouttamalla. Viime kädessä on kyse molemminpuolisesta luottamuksesta, jonka aikaansaaminen voi olla kiven takana. Seuraan kiinnostuneena, miten ja millaisena uudistus viedään läpi Husissa.

Turkoosi viestii luovuutta

Samkin uusi graafinen ilme on ollut käytössä nelisen viikkoa. Keskustelua on käyty ennen kaikkea merkistä, mutta siitä ei tässä yhteydessä sen enempää. Sen sijaan kirjoitan samkin väristä.

Meillä on yksi tunnusväri. Se on iso uudistus. Yli kymmenen vuoden ajan samk esiintyi punaisen, vihreän, sinisen ja oranssin värin erilaisina yhdistelminä. Viestimme värikkyyttä, mikä sopi koulutusorganisaatiolle, jossa nuoret aikuiset kansoittavat toimitilat. Uskon, että henkilökunta kiintyi väreihimme vuosien mittaan. Monelle ei varmaan tullut mieleenkään, että hallinnollisiin rakenteisiin perustuva värikoodi alkoi olla aikansa elänyt.

Onneksi viestinnän ammattilaisemme ymmärsivät uudistuksen tarpeellisuuden. Saimme yhden yhteisen värin, jolla ei erotella ihmisiä eikä rakenteita. Väri viestii nyt yhtenäistä samkkia, mikä alkaa olla paljon enemmän totta kuin viime vuosikymmenellä. Sanoisin uutta väriä turkoosinsiniseksi. Merkki esiintyy valkoisella pohjalla ja sen vieressä on logomme (= nimenkirjoitusasu) mustalla.

Värit ovat makuasia, ja siksi uskallan tunnustaa, että turkoosi, musta ja valkoinen ovat mielestäni upea yhdistelmä. Päivi Hintsanen kertoo netissä, että turkoosiin liitetään termit tietoisuus, meditointi, kuu ja luovuus. Hänen mukaansa väriterapiassa viilentävää ja rauhoittavaa turkoosia suositellaan ujoille ja aroille ihmisille; turkoosin värin sanotaan lisäävän itsevarmuutta ja auttavan keskustelun aloittamisessa.

Psykologisisareni mukaan turkoosi aiheuttaa ihmisessä mielihyvän tunteen, ja ainakin omalla kohdallani se toteutuu. Turkoosi on hyvä väri myös webissä, sillä kylmät värit synnyttävät raikkaan vaikutelman. Monelle suomalaisille sinisävyiset värit ovat läheisiä, ja erityisesti sinisen ja valkoisen yhdistelmä herättää meissä vahvoja tunteita. Siniristilippu on meille tunteen asia.

Samkin turkoosia väriä tuskin valitsisin vaatteeksi. Sen sijaan se sopii hyvin organisaation väriksi ja vieläpä sellaisen organisaation väriksi, jonka toiminnassa nuoret aikuiset ovat keskiössä. Odotan kiinnostuneena, minkälaisena uusi väri näyttäytyy uudella sivustollamme.

Olenkohan yksin mielipiteineni?

Ohessa linkki samkin nykyisille sivuille, joilla turkoosi on näkyvissä: www.samk.fi
Uusi sivusto tulee käyttöön vuoden loppuun mennessä.

Satakuntalaista viestintää

Olin eräässä työpaikkapalaverissa, jossa tunnelma oli hilpeä ja vauhdikas. Sen innoittamana lausahdin jotain epätavanomaisen suorasukaista. Ei olisi pitänyt, koska palaverin osanottajissa näkyi suuri hämmennys. 20 vuotta täällä asuneenakin joudun näköjään vielä tilanteisiin, joissa pohjalainen suorasukaisuus on virhe.

Satakunnassa ei ole tapana puhua suoraan. Tutussa seurassakin varotaan, vihjaillaan, puhutaan monimerkityksisesti, usein jopa käännetään asiat päinvastaisiksi. "Fiksu kaveri" saattaakin tarkoittaa, että henkilö on varsinainen tomppeli. Pohjalainen on joskus pulassa miettiessään, kuinka tosissaan puhuja on. Keskimäärin puheen pitää kuitenkin olla punnittua ja tarkoin harkittua. Aivan selvästi satakuntalainen kärsii, jos seurassa on joku suorapuheinen. Ainakaan kaikilla ei ole lupaa olla suorapuheisia.

Satakuntalaiseen puheeseen kuuluu kylläkin jaarittelu. Se tarkoittaa rönsyilyä, yksityiskohtiin pysähtymistä, jopa liioittelua. Se on tarinankerrontaa, jossa on loppuhuipentuma. Jaarittelija on kuulijakuntansa arvostama, usein keski-ikäinen tai iäkkäämpi mieshenkilö. Häntä kuunnellaan kunnioittavasti ja kärsivällisesti, keskeyttämättä.

Kun aloitin opettajana Satakunnassa, jouduin toteamaan, että täkäläisten opiskelijoiden kanssa piti toimia eri tavoin kuin pohjoissuomalaisten opiskelijoiden kanssa. Hyvää suoritusta esimerkiksi puheviestintätilanteessa ei missään tapauksessa saanut kehua. ”Esityshän oli todella huono kaikin puolin, eihän siinä voi mitään hyvää olla”, oli opiskelijan arvio.

Kaikkien kamalinta oli, jos kehuttiin toisten kuullen. Pohjoissuomalainen nuori sen sijaan saattoi puhjeta kukkaan julkisesti annetusta palautteesta, jossa kiinnitettiin huomio myönteisiin asioihin eikä ruodittu heikkouksia. Meni monta vuotta siten, että vältin esiintymistaidon opettamista Satakunnassa, koska pedagogiset keinoni eivät toimineet täällä.

Verkko-opetuksessa tehtävän palaute annetaan tavallisimmin siten, että muut eivät sitä lue. Tässä saattaa olla avain siihen, miten satakuntalainen nuori voi oppia palautteen avulla. Saamassani opiskelijapalautteessa toistuu usein toteamus siitä, että palautetta oli mukava saada, kun sitä ei koskaan aikaisemmin ole saanut. Myönteistäkin palautetta saa siis antaa, mutta sitä ei saa antaa julkisesti.

Satakuntalaista varovaisuutta taitaa olla myös siinä, että blogeja ei helposti kommentoida. SAMKinkin sivuilla on mielenkiintoisia blogeja, jotka kuitenkin jäävät bloginpitäjän yksinpuheluksi. Itsekin huomaan kommentoivani työkaverin blogia kasvokkain mieluummin kuin verkossa. Olisikohan tähän pohjalaiseen tarttunut sittenkin jonkin verran satakuntalaisuutta!

Media tekee presidenttiä

Jokin aika sitten saimme lukea lehdistä ja kuulla tv-uutisista, että Alexander Stubb on kolmantena presidenttigallupissa heti Matti Vanhasen jälkeen.

Tätä media tekee. Se hakee mahdollisia presidenttiehdokkaita ja järjestää kyselyjä, vaikka presidentinvaaleihin on aikaa melkein neljä vuotta. Kuinkahan monta uutta nimeä ehditään vielä löytää ennen vuotta 2012!

Tällä kertaa Yle voi ylpeillä sillä, että se osasi kyselyä suunnitellessaan ennustaa Alexander Stubbin nousun otsikoihin jo paria viikkoa ennen Georgian kriisiä. Ylellä oli valppaat toimittajat, jotka osasivat ennakoida, että Venäjän ja Georgian välit kiristyvät vielä kesän aikana, mikä taas tietäisi Etyjin puheenjohtajamaan edustajan joutumista valokeilaan.

Yksi median tehtävistä on toimia vallankäyttäjien toiminnan seuraajana ja arvioijana. Tämän tehtävän se mieltää melko eri tavoin kuin esimerkiksi vielä 10 vuotta sitten. Vallan vahtikoira räksyttää, ärsyttää, suurentelee, tekee kärpäsestä härkäsen.

Toistuvat mielipidekyselyt ovat yksi ilmiö, jota ei vielä viime vuosituhannella tunnettu. Tavallisesta kansalaisesta ne alkavat olla yhtä turhauttavia kuin Susanna Sievisen rakkauselämän esittely. Samasta asiasta on kyse niin presidenttigallupien julkistamisessa kuin Sievisten avioliiton vaiheiden uutisoinnissa: bisneksestä, siitä mikä asia milloinkin nostetaan lööppeihin tai nettilehden otsikoihin. Siitä, mikä MYY.

Mitä miettii toimittaja, joka on lukenut Hemanuksensa ja Journalistin ohjeensa. Mitenkäs se menikään: Totuudenmukaisuus, tietojen tarkistaminen, kriittinen suhtautuminen tietolähteeseen, tosiasioiden erottaminen mielipiteistä ... Mitä miettii toimittaja, kun työnantaja tai omistaja edellyttää jotain, minkä voi juuri ja juuri yhdistää vallanpitäjien vahtikoirana toimimiseen, mutta mitä jo rivisuomalainenkin vieroksuu.

Gallupien tilaajamediat, pyydän: Jättäkää Alexander Stubb vielä hetkeksi rauhaan! Ei kuluteta miestä loppuun gallupeissa ennen aikojaan!

Moi mummi

Kesäloman upein viestinnällinen tapahtuma oli, kun 1 vuoden 1 kuukauden ikäinen pojantytär tervehti minua aamulla: "Moi mummi!" Aikamoinen saavutus tuon ikäiseltä! Osaa vielä yhdistää sanan oikeaan henkilöönkin.

Mielikuva siitä, miten omat lapset oppivat sanomaan "äiti" on hämärtynyt. Luultavasti se katosi jonnekin yövalvomisten, vaipanvaihtojen, syömisongelmien ja pyykinpesun joukkoon.

Innokkaasti yritimme opettaa lapsenlasta sanomaan "Moi vaari!" Tyttö mietti pitkään ja päätyi seuraavaan ilmaisuus: "Voivaa!" No, eihän sitä kaikkea kerralla ...