Sairauslomalla oli tavallista enemmän aikaa joukkoviestimien seuraamiseen. Todella valikoivana katselijana tyydyn tavallisimmin uutislähetysten seuraamiseen parin suosikkisarjan lisäksi. Syyskuun aikana tein muutaman todellisen löydön.
Jokaisen viestintää tai markkinointia opiskelevan pitäisi seurata perjantaisin TV2:lla esitettävää Pressiklubia. Tämä Ruben Stillerin vetämä keskusteluohjelma käsittelee mediaa ja median uutisoimia asioita. Keskustelijoina on journalismin tutkijoita ja toimittajia. Ohjelma on napakka ja antaa paljon sellaista tietoa, jota tavallinen kansalainen ei löydä lehdistä. Vaihtuvat vieraat takaavat ohjelman ajankohtaisuuden, ja vaihteeksi nössöksi heittäytyvä Stiller pitää langat lempeästi käsissään. Ohjelma on hyvä jatko 90-luvun Maailma sanojen vankina –mediakritiikkiohjelmalle.
Perjantai-iltaan sijoittuu myös brittiläinen ihmissuhdesarja Sisarrakkautta, jonka toisen tuotantokauden jaksoissa yorkshireläiset eläinlääkärisisarukset yrittävät sopeutua elämään samassa taloudessa isänsä lesken kanssa. Sarjan uskomattomilta tuntuvat juonikiemurat saavat hymyn suupieleen, ja erinomaista näyttelijäntyötä on ilo seurata.
Teema-kanavan tarjonnan olen löytänyt vasta nyt. Jo loppukesästä bongasin musiikkisarjan, jossa 60-luvun siloposkiset lupaukset Manfred Mann, The Rolling Stones, Cliff Rickhard, Cilla Black ym. herättelivät nostalgisia mietteitä 60-luvulla nuoruuttaan viettäneessä - nykynuoria kyseinen ohjelma tuskin kiinnosti. Entäpä saman kanavan sunnuntaipäivien ja -iltojen vanhat dekkarit tai muu elokuvatarjonta. Kannattaa pysähtyä tutkimaan Teeman tarjontaa silloin tällöin!
Ainoastaan yksi vanhoista suosikkisarjoistani on säilynyt tänä syksynä seuraamissani tv-sarjoissa. Kyseessä on brittisarja Sydämen asialla, jonka dramaattista tapaa poistaa ohjelmasta henkilöitä tosin vierastan. Onneksi TV:n Pressiklubi tulee uusintana lauantaisin ja Sydämen asialla sunnuntaisin, sillä muuten olisin pulassa pohtiessani, kumman näistä kahdesta ohjelmasta katson perjantaina.
Mitä Sinä suosittelisit katsottavaksi tai kuunneltavaksi?
Heli
torstai 29. lokakuuta 2009
tiistai 20. lokakuuta 2009
Verkossa oppii, jos haluaa
Viime aikoina SAMKin verkko-opetuksesta on keskusteltu paikallisessa mediassa. Tartutaanpa siis tähän tuttuun aiheeseen.
Viestinnän opettajan on helppoa nähdä opetus viestintätapahtumana. Mitä muuta opettaja tekee perinteisessä luokkaopetuksessa kuin viestii: puhuu, kirjoittaa, havainnollistaa sanallisesti sekä erilaisten av-välineiden avulla, kysyy, vastaa, pyrkii aktivoimaan ja motivoimaan opiskelijoita, pohtii asioita heidän kanssaan.
Mitäs sitten opiskelija tekee perinteisessä luokkaopetuksessa? Kuuntelee? Kirjoittaa eli kopioi muistiinpanoja tai tekee muistiinpanoja opettajan puheesta? Prosessoi asioita mielessään? Kysyy? Vastaa? Väittää vastaan?
Vaihteleva osa opiskelijoista tekee kaikkia näitä asioita. Vaihteleva osa ei valitettavasti tee. Perinteisessä luokkaopetuksessa opiskelija pystyy olemaan hyvinkin passiivinen, toisten selän taa vetäytyjä. Opettaja ei saa häneen kontaktia, ja tentissä saattaa tulla yllätys: Noinko hienoja ajatuksia tällä opiskelijalla on? Miksi hän vetäytyy luennolla?
Verkko-opetuksessa SAMKin opettaja – ainakin ne opettajat, joiden kanssa opetamme yhteisessä verkko-opiskelupohjassa - laatii verkkotehtäviä, antaa taustatietoja tai lähdevinkkejä ja kertoo arviointiperusteista. Hän käyttää tehtävien laadintaan kaiken sen intonsa ja osaamisensa, jonka luokkaopetuksessa käyttäisi omaan luentoonsa. Tehtävään voi sisältyä tiedon etsintää, pohdintaa, verkkokeskusteluja, haastatteluja ja konkreettista toimintaa. Kyse on pääosin kirjallisesta viestinnästä, mutta luennon tai tehtävän pohjustuksen voi myös kuvanauhoittaa.
Opiskelija puolestaan tekee tehtävän: etsii lähteitä ja tietoa, pohtii, prosessoi ja laatii vaaditunlaisen dokumentin. Hän palauttaa tehtävän oppimisympäristöön ja jää odottamaan opettajan palautetta.
Opettaja odottelee palautuksia ja arvioi ne. Hän kirjoittaa milloin yksilöllisen palautteen, milloin pelkästään yhteispalautteen. Joskus hän antaa palautteen äänitiedostona. (Tähän toivon itse pääseväni tulevaisuudessa, sillä palautteiden kirjoittaminen on verkko-opetuksen työläin, joskin antoisa osa.)
Opiskelijoiden mukaan palaute on paras osa verkko-opetusta: Saat tietoa siitä, kuinka hyvin pääsit tehtävän tavoitteisiin, mikä meni hyvin ja missä oli parantamisen varaa. Mikä sen hienompaa!
Tehtävänpalautuksia odotellessaan opettaja seuraa opiskelijoiden aktiivisuutta ja tiedottaa tarpeen mukaan. Lisäksi hän vastailee opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin.
Etteikö verkossa siis olisi vuorovaikutusta! Mitä muuta edellä kuvaamani on? Vuorovaikutus on vain erilaista kuin luokkaopetuksessa, jossa siinäkin on hyvät puolensa. Pitäisi vain nähdä verkon tarjoamat keinot eikä haikalla vanhan perään.
Etteikö verkossa oppisi? Nimenomaan verkossa oppiminen on opiskelijan vastuulla, niin kuin pitäisi olla. Valtaosa sanoo oppivansa jopa paremmin kuin luokkaopetuksessa. Osa oppii keskinkertaisesti, osa saa hylätyn arvosanan. Ne jotka oppivat hyvin, ovat sisäistäneet verkko-opetuksen idean ja sen hyödyn itselleen. He oppivat itseään varten..
Viestinnän opettajan on helppoa nähdä opetus viestintätapahtumana. Mitä muuta opettaja tekee perinteisessä luokkaopetuksessa kuin viestii: puhuu, kirjoittaa, havainnollistaa sanallisesti sekä erilaisten av-välineiden avulla, kysyy, vastaa, pyrkii aktivoimaan ja motivoimaan opiskelijoita, pohtii asioita heidän kanssaan.
Mitäs sitten opiskelija tekee perinteisessä luokkaopetuksessa? Kuuntelee? Kirjoittaa eli kopioi muistiinpanoja tai tekee muistiinpanoja opettajan puheesta? Prosessoi asioita mielessään? Kysyy? Vastaa? Väittää vastaan?
Vaihteleva osa opiskelijoista tekee kaikkia näitä asioita. Vaihteleva osa ei valitettavasti tee. Perinteisessä luokkaopetuksessa opiskelija pystyy olemaan hyvinkin passiivinen, toisten selän taa vetäytyjä. Opettaja ei saa häneen kontaktia, ja tentissä saattaa tulla yllätys: Noinko hienoja ajatuksia tällä opiskelijalla on? Miksi hän vetäytyy luennolla?
Verkko-opetuksessa SAMKin opettaja – ainakin ne opettajat, joiden kanssa opetamme yhteisessä verkko-opiskelupohjassa - laatii verkkotehtäviä, antaa taustatietoja tai lähdevinkkejä ja kertoo arviointiperusteista. Hän käyttää tehtävien laadintaan kaiken sen intonsa ja osaamisensa, jonka luokkaopetuksessa käyttäisi omaan luentoonsa. Tehtävään voi sisältyä tiedon etsintää, pohdintaa, verkkokeskusteluja, haastatteluja ja konkreettista toimintaa. Kyse on pääosin kirjallisesta viestinnästä, mutta luennon tai tehtävän pohjustuksen voi myös kuvanauhoittaa.
Opiskelija puolestaan tekee tehtävän: etsii lähteitä ja tietoa, pohtii, prosessoi ja laatii vaaditunlaisen dokumentin. Hän palauttaa tehtävän oppimisympäristöön ja jää odottamaan opettajan palautetta.
Opettaja odottelee palautuksia ja arvioi ne. Hän kirjoittaa milloin yksilöllisen palautteen, milloin pelkästään yhteispalautteen. Joskus hän antaa palautteen äänitiedostona. (Tähän toivon itse pääseväni tulevaisuudessa, sillä palautteiden kirjoittaminen on verkko-opetuksen työläin, joskin antoisa osa.)
Opiskelijoiden mukaan palaute on paras osa verkko-opetusta: Saat tietoa siitä, kuinka hyvin pääsit tehtävän tavoitteisiin, mikä meni hyvin ja missä oli parantamisen varaa. Mikä sen hienompaa!
Tehtävänpalautuksia odotellessaan opettaja seuraa opiskelijoiden aktiivisuutta ja tiedottaa tarpeen mukaan. Lisäksi hän vastailee opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin.
Etteikö verkossa siis olisi vuorovaikutusta! Mitä muuta edellä kuvaamani on? Vuorovaikutus on vain erilaista kuin luokkaopetuksessa, jossa siinäkin on hyvät puolensa. Pitäisi vain nähdä verkon tarjoamat keinot eikä haikalla vanhan perään.
Etteikö verkossa oppisi? Nimenomaan verkossa oppiminen on opiskelijan vastuulla, niin kuin pitäisi olla. Valtaosa sanoo oppivansa jopa paremmin kuin luokkaopetuksessa. Osa oppii keskinkertaisesti, osa saa hylätyn arvosanan. Ne jotka oppivat hyvin, ovat sisäistäneet verkko-opetuksen idean ja sen hyödyn itselleen. He oppivat itseään varten..
lauantai 10. lokakuuta 2009
Vaaleanpunaista tytölle
Runsaan parin vuoden ajan olen katsellut tavaratalojen lastenvaateosastoja etsien lapsenlapselle sopivia vaatteita. Totesin jo alun alkaen, että tytöille on tarjolla vaatteita huomattavasti suurempi valikoima kuin pojille – vaaleanpunaisia vaatteita.
Aluksi vaaleanpunainen oli ok. Eihän siinä värinä ole sinänsä mitään vikaa ja useimmille pikkutytöille väri sopii. Mutta vaaleanpunaiseenkin kyllästyy. 2-vuotiaallekin tytölle tarjotaan edelleen samaa väriä. Alan hyvin ymmärtää miniää, joka innoissaan tarttuu vihreään tai kirjavaan vaatteeseen, jos sellaisen sattuu löytämään. Nyt kun olen etsinyt pojantyttären pikkuveljelle sopivia vaatteita, huomaan, että poikien vaatetangoilla riippuu suorastaan piristäviä sinisen, ruskean ja vihreänkin yhdistelmiä.
Miksi suomalaiset pikkutytöt pakotetaan pukeutumaan vaaleanpunaiseen? Tuo värihän symboloi mm. naiiviutta ja pehmeyttä. Pakotetaanko tytöt pehmeyteen, avuttomuuteen ja heikkouteen vaaleanpunaisten vaatteiden – ja toki myös sisustustekstiilien, penaalien, kynien, vihkojen - avulla? Entäpä jos tyttö onkin reipas ja vähän poikamainen? Miten hän sopeutuu vaaleanpunaiseen maailmaansa?
En aja takaa samaa kuin yhdistys, joka pyrkii irti ennalta määrätystä sosiaalisesta sukupuolesta. Se näkyy mm. siinä, että lapselle valitaan sukupuoleton nimi, hänen vaatteistaan ei voi päätellä sukupuolta eikä sukupuolta kerrota ulkopuolisille. Tähän ikään ehtineenä uskallan väittää, että metsään mennään tässäkin, vaikka pukeutumispuolessa on itua.
Mikä ketju yllättää jonain sesonkina pikkutyttöjen vaatevalikoimilla, joista löytyy erilaisia värivaihtoehtoja? Kuka sisäänostaja ensimmäisenä rohkaistuu ostamaan tyttöjen osastolle useanvärisiä vaatteita ja antamaan tytöille mahdollisuuden viestiä vaatetuksellaan reippautta, itsenäisyyttä, jopa räväkkyyttä?
Heli Mattila
Aluksi vaaleanpunainen oli ok. Eihän siinä värinä ole sinänsä mitään vikaa ja useimmille pikkutytöille väri sopii. Mutta vaaleanpunaiseenkin kyllästyy. 2-vuotiaallekin tytölle tarjotaan edelleen samaa väriä. Alan hyvin ymmärtää miniää, joka innoissaan tarttuu vihreään tai kirjavaan vaatteeseen, jos sellaisen sattuu löytämään. Nyt kun olen etsinyt pojantyttären pikkuveljelle sopivia vaatteita, huomaan, että poikien vaatetangoilla riippuu suorastaan piristäviä sinisen, ruskean ja vihreänkin yhdistelmiä.
Miksi suomalaiset pikkutytöt pakotetaan pukeutumaan vaaleanpunaiseen? Tuo värihän symboloi mm. naiiviutta ja pehmeyttä. Pakotetaanko tytöt pehmeyteen, avuttomuuteen ja heikkouteen vaaleanpunaisten vaatteiden – ja toki myös sisustustekstiilien, penaalien, kynien, vihkojen - avulla? Entäpä jos tyttö onkin reipas ja vähän poikamainen? Miten hän sopeutuu vaaleanpunaiseen maailmaansa?
En aja takaa samaa kuin yhdistys, joka pyrkii irti ennalta määrätystä sosiaalisesta sukupuolesta. Se näkyy mm. siinä, että lapselle valitaan sukupuoleton nimi, hänen vaatteistaan ei voi päätellä sukupuolta eikä sukupuolta kerrota ulkopuolisille. Tähän ikään ehtineenä uskallan väittää, että metsään mennään tässäkin, vaikka pukeutumispuolessa on itua.
Mikä ketju yllättää jonain sesonkina pikkutyttöjen vaatevalikoimilla, joista löytyy erilaisia värivaihtoehtoja? Kuka sisäänostaja ensimmäisenä rohkaistuu ostamaan tyttöjen osastolle useanvärisiä vaatteita ja antamaan tytöille mahdollisuuden viestiä vaatetuksellaan reippautta, itsenäisyyttä, jopa räväkkyyttä?
Heli Mattila
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)