Viime viikolla viestintä- ja markkinointisuunnittelijamme Elina toi työhuoneeseeni kasan uusia koulutusohjelmaesitteitä. Hyviltä näyttivät! Vuoden 2009 esitteen tietoja oli päivitetty ja kannessa oli tällä kertaa nuoren miehen ja naisen kuva. Se kertoo jotain oleellista nykyisistä opiskelijoistamme, joissa on sekä miehiä että naisia. Meiltä valmistuneen opiskelijan kuvan ja siteerauksen olisi voinut vaihtaakin, sillä valmistuneita on tullut vuoden aikana pitkälti toistakymmentä. Tiina on kuitenkin hyvä mannekiini Yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen koulutusohjelmalle.
Nelisivuinen esite, jossa on omat tekstinsä niin hakijalle ja kuin työnantajille, on mielestäni onnistunut markkinointiviestinnän väline. Ylempää amk-tutkintoa ei vielä tunneta riittävästi, joten tarvitaan useita kanavia ja eri kohderyhmille suunnattuja sanomia. Kun sain tekstin päivitettäväksi joulukuussa, yllätyin myönteisesti: Tämähän toimii! Printtitekstin kannattajana minua ilahduttaa, että nekin, jotka mielellään lukevat painettua tekstiä, otetaan huomioon.
Ei muuta kuin esite jakoon: Meillä aloittaneet yamk-opiskelijat saavat esitteitä tutustuttavaksi ja omille työkavereilleen näytettäväksi. Esite lähtee myös laajaan jakeluun meiltä valmistuneille, jotka ovat ensisijainen hakijakohderyhmämme. Kaikki tilaisuudet esitteen jakeluun käytetään hyväksi. Nyt esite näkyy meidän sivuillammekin osoitteessa http://www.samk.fi/download/15355_Yrittajyys_2010_MAT.pdf.
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
torstai 14. tammikuuta 2010
Sananvalintoja
Edellisessä kirjoituksessani joulun alla lupailin seuraavan blogikirjoituksen sitten, kun löytäisin ajankohtaista sanottavaa ylemmän amkin hakuprosessista tai jostain muusta. Seuraavaan asiaan en voinut olla puuttumatta:
Suuresti arvostamani journalisti, näyttelijä, käsikirjoittaja Kaarina Hazard kohautti suomalaista nettiväkeä Iltalehden nettisivuilla 13.1.2010 julkaistulla kolumnillaan ”Ludvig Borga”. (http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/2010011310917932_k9.shtml)
Äkikseltään en muista vastaavaa kohua: keskustelua lukuisilla nettifoorumeilla Iltalehdestä Uuteensuomeen, jossa mm. YLEn toimittaja Petri Sarvamaa tuomitsee Hazardin kirjoituksen fasistiseksi. Keskustelupuheenvuorojen määrä on kivunnut nopeasti satoihin eri palstoilla ja blogeissa. Vuorokaudessa kirjoitus on poikinut kymmeniä tutkintapyyntöjä Julkisen Sanan Neuvostolle, Facebookiin on perustettu jo tuhansiin noussut ryhmä, jonka tavoitteena on hankkia potkut Hazardille. Jos Hazard halusi herättää keskustelua, kuten kunnon journalistin tulee tehdä, hän onnistui erinomaisesti.
Kolumni käsittelee Tony Halmeeseen ja hänen kuolemaansa liittyvää uutisointia. Sen kärki on suunnattu muistokirjoituksiin, jotka ”pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä”. Kirjoituksessa käytetään voimakkaita ilmaisuja, kun puhutaan Halmeen niskamakkarasta, hänen huojumisestaan Arkadianmäellä ja todetaan, että mies oli vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin. Halmeen äänestäjät ja muut puolustajat – saati sitten Hazardia arvostavat - eivät tiedä, mitä ajatella.
Jälleen kerran on todettava, että netti on arvaamaton. Sormituntumalta arvioisin, että Hazardia vastustavia mielipiteitä on enemmän kuin häntä ymmärtäviä. Varsin helppoa on leimata hänet isokokoiseksi feministiksi tai miehenkipeäksi stalinistiksi, joka elää jossain journalismin sfääreissä.
Vaikka itse kolumnin asia – kritiikki keskustelukulttuuriamme kohtaan, joka estää erilaisten mielipiteiden esittämisen – olisi hyvä, niin tapa jolla se esitetään, pitäisi kokeneen journalistin valita huolellisemmin. Niin helppo on lukijan tarttua yksittäisiin sanoihin ja kimmastua niistä. Kirjoitus kääntyy itseään vastaan ja pääasia unohtuu.
Sananvalinta netissä on taitolaji!
Heli Mattila
Jälkikirjoitus 15.1.2010
Olemme saaneet kuulla ja lukea Kaarina Hazardin näkemyksen kolumnin aiheuttamasta kohusta. Hazard kertoo tarkoittaneensa kirjoituksen mediakritiikiksi eikä Halmeen kritiikiksi ja toteaa, että jatkossa hänen on kirjoitettava selkeämmin ja yksinkertaisemmin.
Mielestäni Hazard ei tuntenut nettilukijoitaan. Minkälainen lukijakunta netissä oikein meuhkaa, sanoo tuomionsa ja tekee päätelmänsä? Kuka tuntee tämän lukijakunnan ja minkälainen arvo sen tuomioille pitäisi antaa?
Suuresti arvostamani journalisti, näyttelijä, käsikirjoittaja Kaarina Hazard kohautti suomalaista nettiväkeä Iltalehden nettisivuilla 13.1.2010 julkaistulla kolumnillaan ”Ludvig Borga”. (http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/2010011310917932_k9.shtml)
Äkikseltään en muista vastaavaa kohua: keskustelua lukuisilla nettifoorumeilla Iltalehdestä Uuteensuomeen, jossa mm. YLEn toimittaja Petri Sarvamaa tuomitsee Hazardin kirjoituksen fasistiseksi. Keskustelupuheenvuorojen määrä on kivunnut nopeasti satoihin eri palstoilla ja blogeissa. Vuorokaudessa kirjoitus on poikinut kymmeniä tutkintapyyntöjä Julkisen Sanan Neuvostolle, Facebookiin on perustettu jo tuhansiin noussut ryhmä, jonka tavoitteena on hankkia potkut Hazardille. Jos Hazard halusi herättää keskustelua, kuten kunnon journalistin tulee tehdä, hän onnistui erinomaisesti.
Kolumni käsittelee Tony Halmeeseen ja hänen kuolemaansa liittyvää uutisointia. Sen kärki on suunnattu muistokirjoituksiin, jotka ”pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä”. Kirjoituksessa käytetään voimakkaita ilmaisuja, kun puhutaan Halmeen niskamakkarasta, hänen huojumisestaan Arkadianmäellä ja todetaan, että mies oli vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin. Halmeen äänestäjät ja muut puolustajat – saati sitten Hazardia arvostavat - eivät tiedä, mitä ajatella.
Jälleen kerran on todettava, että netti on arvaamaton. Sormituntumalta arvioisin, että Hazardia vastustavia mielipiteitä on enemmän kuin häntä ymmärtäviä. Varsin helppoa on leimata hänet isokokoiseksi feministiksi tai miehenkipeäksi stalinistiksi, joka elää jossain journalismin sfääreissä.
Vaikka itse kolumnin asia – kritiikki keskustelukulttuuriamme kohtaan, joka estää erilaisten mielipiteiden esittämisen – olisi hyvä, niin tapa jolla se esitetään, pitäisi kokeneen journalistin valita huolellisemmin. Niin helppo on lukijan tarttua yksittäisiin sanoihin ja kimmastua niistä. Kirjoitus kääntyy itseään vastaan ja pääasia unohtuu.
Sananvalinta netissä on taitolaji!
Heli Mattila
Jälkikirjoitus 15.1.2010
Olemme saaneet kuulla ja lukea Kaarina Hazardin näkemyksen kolumnin aiheuttamasta kohusta. Hazard kertoo tarkoittaneensa kirjoituksen mediakritiikiksi eikä Halmeen kritiikiksi ja toteaa, että jatkossa hänen on kirjoitettava selkeämmin ja yksinkertaisemmin.
Mielestäni Hazard ei tuntenut nettilukijoitaan. Minkälainen lukijakunta netissä oikein meuhkaa, sanoo tuomionsa ja tekee päätelmänsä? Kuka tuntee tämän lukijakunnan ja minkälainen arvo sen tuomioille pitäisi antaa?
perjantai 18. joulukuuta 2009
Valmistuminen - maaliin pääsy
Ammattikorkeakoulun työvuoteen kuuluvat valmistumispäivät, joita SAMKissa on vuosittain yhteensä seitsemän. Tänään neljä Yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen koulutusohjelmassa opiskellutta sai tutkintotodistuksen.
- Urakka on ollut rankka, totesivat kaikki kolme paikalla ollutta. Kun teoriaopinnot loppuvat 2. opiskeluvuoden jälkeen, vaatii kovaa itsekuria etsiä se aika, jolloin istahtaa työpöytänsä ääreen opinnäytetyön pariin. Valmistumispäivänä voikin onnitella itseään siitä, että ei ole luovuttanut, vaan on puurtanut maaliin saakka.
Valmistumisjuhlassa hymy on herkässä kaikilla kolmella valmistuneella. - Parasta on, että opinnäytetyö tuottaa tuloksia. Meillä on alettu miettiä visiota ja strategiaa”, toteaa Hanne. Johanna puolestaan on saanut juhlaan mukaan aviopuolisonsa ja lapsensa. -Jatkamme juhlimista risteilyllä, perhe toteaa iloisena kahvipöydässä istuessaan.
Valmistumisjuhla osuu tällä kertaa joulun kynnykselle. Hyvän joulun toivotuksin saattelen valmistuneet kotimatkalle. Rauhallista joulua toivottelen blogin lukijoillekin. Tammikuun puolenvälin paikkeilla jatkan kirjoittelua valintakoeprosessista ja muista ajankohtaisista aiheista.
Heli Mattila
- Urakka on ollut rankka, totesivat kaikki kolme paikalla ollutta. Kun teoriaopinnot loppuvat 2. opiskeluvuoden jälkeen, vaatii kovaa itsekuria etsiä se aika, jolloin istahtaa työpöytänsä ääreen opinnäytetyön pariin. Valmistumispäivänä voikin onnitella itseään siitä, että ei ole luovuttanut, vaan on puurtanut maaliin saakka.
Valmistumisjuhlassa hymy on herkässä kaikilla kolmella valmistuneella. - Parasta on, että opinnäytetyö tuottaa tuloksia. Meillä on alettu miettiä visiota ja strategiaa”, toteaa Hanne. Johanna puolestaan on saanut juhlaan mukaan aviopuolisonsa ja lapsensa. -Jatkamme juhlimista risteilyllä, perhe toteaa iloisena kahvipöydässä istuessaan.
Valmistumisjuhla osuu tällä kertaa joulun kynnykselle. Hyvän joulun toivotuksin saattelen valmistuneet kotimatkalle. Rauhallista joulua toivottelen blogin lukijoillekin. Tammikuun puolenvälin paikkeilla jatkan kirjoittelua valintakoeprosessista ja muista ajankohtaisista aiheista.
Heli Mattila
lauantai 12. joulukuuta 2009
Tärkeä, vaikea päivämäärä
Yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen koulutusohjelman valintakoepäivä on torstai 27.5.2010. Päivämäärä päätettiin tavallista aikaisemmin: marraskuussa. Nyt se on näkyvissä muun muassa webbisivuillamme ja voimme kertoa sen niille tiedustelijoille, jotka sitä eivät ole löytäneet.
Kun vuonna 2007 olin ensimmäistä kertaa vastuussa valintakokeesta, en arvannut kuinka tarkoin valintakokeen päivämäärä kannattaa harkita. Saimme melko myöhäisessä vaiheessa tietoomme aikarajat, joiden sisällä valintakoe piti järjestää. Siitä valittiin päivä, joka sopi valintakokeeseen osallistuville opettajille ja antoi pisimmän mahdollisen ajan kirjallisen kokeen arviointiin. Otimme huomioon myös toisten yamk-koulutusohjelmien valintakoepäivät, koska meillä saattoi olla samoja hakijoita.
Jätimme kuitenkin huomioimatta, että valintakoekutsut tulee lähettää kirjallisena postitse ja että hakijoiden tulee saada kutsu riittävän ajoissa. Vuonna 2007 olimme ensimmäistä kertaa mukana yhteisvalinnassa, mikä tarkoittaa sitä, että hakijoiden hakukelpoisuudet tarkistaa hakutoimisto. Sama toimisto lähettää meille hakijoiden osoitetiedot.
Vuonna 2007 osoitetiedot saatiin kuutta päivää ennen valintakoepäivää, joka oli maanantai. Postin kulkuun piti varata 2 – 3 päivää, sillä helatorstai sattui tuolle viikolle. Kun vielä pyysimme hakijoita varaamaan haastatteluajan puhelimitse, yhtälöstä tuli mahdoton. Piti turvautua sähköpostiin ja kertoa tulossa olevasta kirjeestä ja yhteydenottopyynnöstä. Jotenkin tilanteesta selvittiin, osin ehkä sen vuoksi, että tuona vuonna hakijoita oli varsin vähän.
Koska hakijoiden osoitteet saadaan edelleen melko myöhäisessä vaiheessa ja koska edelleenkin pyydämme hakijoita varaamaan haastatteluajan puhelimitse, on varminta siirtää valintakoepäivä myöhemmäksi. Tänäkin vuonna se on toukokuun viimeisen viikon torstai. Silti en voi olla miettimättä, milloin saamme luvan luopua postin käytöstä ja siirtyä sähköisiin kutsuihin.
Heli Mattila
Kun vuonna 2007 olin ensimmäistä kertaa vastuussa valintakokeesta, en arvannut kuinka tarkoin valintakokeen päivämäärä kannattaa harkita. Saimme melko myöhäisessä vaiheessa tietoomme aikarajat, joiden sisällä valintakoe piti järjestää. Siitä valittiin päivä, joka sopi valintakokeeseen osallistuville opettajille ja antoi pisimmän mahdollisen ajan kirjallisen kokeen arviointiin. Otimme huomioon myös toisten yamk-koulutusohjelmien valintakoepäivät, koska meillä saattoi olla samoja hakijoita.
Jätimme kuitenkin huomioimatta, että valintakoekutsut tulee lähettää kirjallisena postitse ja että hakijoiden tulee saada kutsu riittävän ajoissa. Vuonna 2007 olimme ensimmäistä kertaa mukana yhteisvalinnassa, mikä tarkoittaa sitä, että hakijoiden hakukelpoisuudet tarkistaa hakutoimisto. Sama toimisto lähettää meille hakijoiden osoitetiedot.
Vuonna 2007 osoitetiedot saatiin kuutta päivää ennen valintakoepäivää, joka oli maanantai. Postin kulkuun piti varata 2 – 3 päivää, sillä helatorstai sattui tuolle viikolle. Kun vielä pyysimme hakijoita varaamaan haastatteluajan puhelimitse, yhtälöstä tuli mahdoton. Piti turvautua sähköpostiin ja kertoa tulossa olevasta kirjeestä ja yhteydenottopyynnöstä. Jotenkin tilanteesta selvittiin, osin ehkä sen vuoksi, että tuona vuonna hakijoita oli varsin vähän.
Koska hakijoiden osoitteet saadaan edelleen melko myöhäisessä vaiheessa ja koska edelleenkin pyydämme hakijoita varaamaan haastatteluajan puhelimitse, on varminta siirtää valintakoepäivä myöhemmäksi. Tänäkin vuonna se on toukokuun viimeisen viikon torstai. Silti en voi olla miettimättä, milloin saamme luvan luopua postin käytöstä ja siirtyä sähköisiin kutsuihin.
Heli Mattila
tiistai 1. joulukuuta 2009
Tekstiä valtakunnalliseen oppaaseen
Yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen koulutusohjelmaa esitellään muun muassa Opetushallituksen julkaisemassa oppaassa. Tekstin pituudesta annetaan tarkat ohjeet: Teksti ei saa ylittää 600:aa merkkiä.
600 merkkiä on käsittämättömän vähän. Siihen on puristettava todella oleellisin asia koulutusohjelmastamme sillä tavoin, että teksti erottuu myönteisesti 14 muun ammattikorkeakoulun vastaavan koulutusohjelman esittelyn joukosta.
Jo syyskuussa sain viestinnän ja markkinoinnin suunnittelijaltamme Elinalta sähköpostin, jossa kehotettiin tarkistamaan, onko vuoden 2009 oppaan teksti ajan tasalla. Kyllähän siinä oli oleellisia asioita, kuten koulutuksen painopisteet: johtaminen ja liiketoimintaosaaminen. Se millä erotumme noista 14 muusta koulutusohjelmasta on omien johtaja- ja yrittäjäominaisuuksien tunnistaminen ja kehittäminen. Tämäkin löytyi viime vuoden tekstistä. Muut tarvittavat tiedot, joita ei voi jättää pois, olivat koulutuspaikkakunta, koulutuksen kesto ja pohjakoulutusvaatimukset. Lähiopetusjärjestelyistä on edelleen syytä mainita, koska se kiinnostaa suuresti hakijoita.
Katsoin tällä kertaa aiheelliseksi lisätä ensi vuoden koulutusoppaan tietoihin, että meillä opiskellaan pääasiassa ryhmissä. Asiaa korostetaan valintakokeessa, mutta silti se saattaa tulla jollekin yllätyksenä. Joku saattaa kuvitella, että koulutuksemme on yliopistomaista luentojen ja kirjojen tenttimistä sekä mahdollisesti verkkotehtävien tekemistä itsenäisesti ja omassa tahdissa opiskellen. Kun ryhmissä opiskelusta kerrotaan eri yhteyksissä, yllätyksiä ei pääse tulemaan. Sitä paitsi tämä opiskelumuoto on onnistunut erinomaisesti kahden viimeisimmän ryhmän kohdalla, joten se tulee jatkumaan.
Koska jotain lisätään, jotain muuta pitää jättää oppaan tekstistä pois. Luotan siihen, että tässä yhteydessä ei tarvitse mainita tutkinnon rinnastetamisesta ylempään tiedekorkeakoulututkintoon. Näin saan esittelyn mahtumaan taas 600 merkkiin. Valtakunnallisen oppaan teksti lähtee ajoissa (ja käsittämättömän aikaisin) eteenpäin.
Heli Mattila
600 merkkiä on käsittämättömän vähän. Siihen on puristettava todella oleellisin asia koulutusohjelmastamme sillä tavoin, että teksti erottuu myönteisesti 14 muun ammattikorkeakoulun vastaavan koulutusohjelman esittelyn joukosta.
Jo syyskuussa sain viestinnän ja markkinoinnin suunnittelijaltamme Elinalta sähköpostin, jossa kehotettiin tarkistamaan, onko vuoden 2009 oppaan teksti ajan tasalla. Kyllähän siinä oli oleellisia asioita, kuten koulutuksen painopisteet: johtaminen ja liiketoimintaosaaminen. Se millä erotumme noista 14 muusta koulutusohjelmasta on omien johtaja- ja yrittäjäominaisuuksien tunnistaminen ja kehittäminen. Tämäkin löytyi viime vuoden tekstistä. Muut tarvittavat tiedot, joita ei voi jättää pois, olivat koulutuspaikkakunta, koulutuksen kesto ja pohjakoulutusvaatimukset. Lähiopetusjärjestelyistä on edelleen syytä mainita, koska se kiinnostaa suuresti hakijoita.
Katsoin tällä kertaa aiheelliseksi lisätä ensi vuoden koulutusoppaan tietoihin, että meillä opiskellaan pääasiassa ryhmissä. Asiaa korostetaan valintakokeessa, mutta silti se saattaa tulla jollekin yllätyksenä. Joku saattaa kuvitella, että koulutuksemme on yliopistomaista luentojen ja kirjojen tenttimistä sekä mahdollisesti verkkotehtävien tekemistä itsenäisesti ja omassa tahdissa opiskellen. Kun ryhmissä opiskelusta kerrotaan eri yhteyksissä, yllätyksiä ei pääse tulemaan. Sitä paitsi tämä opiskelumuoto on onnistunut erinomaisesti kahden viimeisimmän ryhmän kohdalla, joten se tulee jatkumaan.
Koska jotain lisätään, jotain muuta pitää jättää oppaan tekstistä pois. Luotan siihen, että tässä yhteydessä ei tarvitse mainita tutkinnon rinnastetamisesta ylempään tiedekorkeakoulututkintoon. Näin saan esittelyn mahtumaan taas 600 merkkiin. Valtakunnallisen oppaan teksti lähtee ajoissa (ja käsittämättömän aikaisin) eteenpäin.
Heli Mattila
lauantai 21. marraskuuta 2009
Neljäkymmentä aloituspaikkaa
Ammattikorkeakoulun opiskelijavalinta on tätä nykyä varsin pitkä prosessi. SAMKissa se alkaa niihin aikoihin, kun keväällä valitut vahvistavat ottavansa opiskelupaikan vastaan.
Ylemmät amk-tutkinnot kuuluvat aikuiskoulutuspaikkojen kiintiöön, josta SAMKin johtoryhmä määrittelee vuosittain kunkin koulutusohjelman aloituspaikat. Kesällä 2009Yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen aloituspaikkamääräksi vuonna 2010 alkavaan koulutukseen päätettiin esittää neljäkymmentä.
Neljäkymmentä aloituspaikkaa on kaksi kertaa enemmän kuin parina edellisvuotena ja enemmän kuin koskaan koulutusohjelmamme historiassa. Se tarkoittaa koulutusohjelman vahvistumista: Emme ole enää pieni koulutusohjelma, vaan ainakin SAMKin ylempien amk-tutkintojen joukossa iso. Aloituspaikkamäärän kaksinkertaistumisella on kuitenkin monia vaikutuksia koulutuksen käytännön toteutukseen
Ensimmäisenä tulee eteen opetustarjonnan suunnittelu ja lukujärjestyksen laadinta. Joudumme pohtimaan, mitä opintojaksoja voidaan opettaa koko joukolle ja missä tarvitaan jako kahteen opiskeluryhmään. Ehkäpä yhtenä kriteerinä voisi olla ryhmätöiden osuus opintojakson opetuksesta. Avoimet tehtävänpalautukset tai ryhmien tuotosten esittely lähipäivässä ovat erinomainen oppimisen paikka etenkin silloin, jos tehtävä on ollut kaikille sama. Opettajanakin ihmettelen aina uudelleen, miten erilaisia ratkaisuja sama tehtävä tuottaa. Miten ryhmien tuotokset saisi tarkoituksenmukaisesti esille ja miten opiskelijat saadaan niihin tutustumaan, jos ryhmän koko on 40 – siinäpä pedagogista ongelmaa kerrakseen!
Luultavasti yhteisöllisyys, joka on ollut koulutusohjelmamme vahvuus, vähenee. Lähipäivien opetuskeskustelut, joihin olemme saaneet mukaan käytännön esimerkkejä opiskelijoiden omista kokemuksista työelämässä, ovat erilaisia isossa ryhmässä. Pienryhmissä opiskelu on keskeistä koulutuksessamme ja kun ryhmiä on viime vuosina ollut neljä, niidenkin määrä kaksinkertaistuu. Tuleeko vuosikurssista sirpaleinen pienryhmien joukko vai syntyykö koko vuosikurssin kesken yhteishenkeä, se jää arvailujen varaan.
Oppimisympäristön suunnittelu 40 opiskelijalle on myös oma haasteensa. Pienryhmien työskentelyn näkyvyys pitää harkita tarkkaan ja verkkokeskustelut pitää rajata sopivan kokoisille ryhmille. Verkkotutoroinnin määrä tuplaantuu, sillä ketään ei saa jättää yksin suoriutumaan virtuaalisessa oppimisympäristössä.
Haasteita riittää, mutta koulutusorganisaation tulee tarjota koulutusta sellaisilla aloilla, joilla on kysyntää paikallisesti sekä valtakunnallisesti. Mielenkiintoista nähdä, mikä tulee olemaan lopullinen koulutusohjelmamme aloituspaikkaluku.
Heli Mattila
Ylemmät amk-tutkinnot kuuluvat aikuiskoulutuspaikkojen kiintiöön, josta SAMKin johtoryhmä määrittelee vuosittain kunkin koulutusohjelman aloituspaikat. Kesällä 2009Yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen aloituspaikkamääräksi vuonna 2010 alkavaan koulutukseen päätettiin esittää neljäkymmentä.
Neljäkymmentä aloituspaikkaa on kaksi kertaa enemmän kuin parina edellisvuotena ja enemmän kuin koskaan koulutusohjelmamme historiassa. Se tarkoittaa koulutusohjelman vahvistumista: Emme ole enää pieni koulutusohjelma, vaan ainakin SAMKin ylempien amk-tutkintojen joukossa iso. Aloituspaikkamäärän kaksinkertaistumisella on kuitenkin monia vaikutuksia koulutuksen käytännön toteutukseen
Ensimmäisenä tulee eteen opetustarjonnan suunnittelu ja lukujärjestyksen laadinta. Joudumme pohtimaan, mitä opintojaksoja voidaan opettaa koko joukolle ja missä tarvitaan jako kahteen opiskeluryhmään. Ehkäpä yhtenä kriteerinä voisi olla ryhmätöiden osuus opintojakson opetuksesta. Avoimet tehtävänpalautukset tai ryhmien tuotosten esittely lähipäivässä ovat erinomainen oppimisen paikka etenkin silloin, jos tehtävä on ollut kaikille sama. Opettajanakin ihmettelen aina uudelleen, miten erilaisia ratkaisuja sama tehtävä tuottaa. Miten ryhmien tuotokset saisi tarkoituksenmukaisesti esille ja miten opiskelijat saadaan niihin tutustumaan, jos ryhmän koko on 40 – siinäpä pedagogista ongelmaa kerrakseen!
Luultavasti yhteisöllisyys, joka on ollut koulutusohjelmamme vahvuus, vähenee. Lähipäivien opetuskeskustelut, joihin olemme saaneet mukaan käytännön esimerkkejä opiskelijoiden omista kokemuksista työelämässä, ovat erilaisia isossa ryhmässä. Pienryhmissä opiskelu on keskeistä koulutuksessamme ja kun ryhmiä on viime vuosina ollut neljä, niidenkin määrä kaksinkertaistuu. Tuleeko vuosikurssista sirpaleinen pienryhmien joukko vai syntyykö koko vuosikurssin kesken yhteishenkeä, se jää arvailujen varaan.
Oppimisympäristön suunnittelu 40 opiskelijalle on myös oma haasteensa. Pienryhmien työskentelyn näkyvyys pitää harkita tarkkaan ja verkkokeskustelut pitää rajata sopivan kokoisille ryhmille. Verkkotutoroinnin määrä tuplaantuu, sillä ketään ei saa jättää yksin suoriutumaan virtuaalisessa oppimisympäristössä.
Haasteita riittää, mutta koulutusorganisaation tulee tarjota koulutusta sellaisilla aloilla, joilla on kysyntää paikallisesti sekä valtakunnallisesti. Mielenkiintoista nähdä, mikä tulee olemaan lopullinen koulutusohjelmamme aloituspaikkaluku.
Heli Mattila
lauantai 14. marraskuuta 2009
Verkko-opetus ja tekijänoikeudet
Opetusministeriö ehdottaa tekijänoikeuslainsäädännön uudistamista verkko-opettajia kouraisevalla tavalla. Ehdotuksessa työnantajalla olisi käyttöoikeus mm. opettajien verkko-opetusmateriaaleihin vapaasti ja korvauksetta myös työsuhteen päättymisen jälkeen. Akava vaatii ehdotuksen hylkäämistä paitsi sisällön myös sen takia, että ehdotus on valmisteltu ilman opettajaosapuolen edustusta.
Riviopettajasta ehdotus tuntuu käytännössä mahdottomalta toteuttaa. Verkko-oppimateriaalini ovat pääasiassa PowerPoint-esityksiä, joissa on niukasti tekstiä ja jotka vaativat ehdottomasti rinnalleen selostuksen joko aineistoon liitettynä ääninauhoitteena tai kasvokkain pidettävällä luennolla. Aineistojen laadintaan saan kyllä kulumaan aikaa varsinkin siinä vaiheessa, kun suunnittelen opetusta uudesta aiheesta. Verkkotehtävät taas ovat usein lyhyitä word-dokumentteja, joihin sisältyy linkkejä ja joiden laadinnassa on lähdetty pedagogisista tavoitteista. Ne ovat muodoltaan vaatimattomia, mutta luovaa ajattelua vaativia sovelluksia opiskeltavasta aiheesta
Väitän, että verkko-oppimateriaaleja on ilman käyttöohjetta hyvin vaikea hyödyntää sellaisen, joka ei ole niitä itse laatinut. Niiden ideana on, että opettajalla on oma ohjaajan roolinsa verkko-oppimisessa aineistojen ja tehtävien laatimisen lisäksi. Aineistoja minulle taas on kertynyt kahdeksan verkko-opetusvuoden aikana niin runsaasti, että itsellänikin on vaikeuksia arkistoida niitä. Sitä paitsi aineistot tarvitsevat päivitystä ja ajoittain osa aineistoista jää kokonaan käytöstä pois.
Mikä instanssi esim. SAMKissa siis arkistoisi ja ylläpitäisi jokaisen verkko-opettajamme aineistoja, joiden määrä on niin suuri, että se tuntuu vaikealta kuvitella? Vai rajattaisiinko työnantajan käyttöönsä ottamat aineistot sellaisiin, joihin on sovellettu animaatioita, ääntä ja kuvaa, joiden käyttö ylittää riviopettajan tietotekniikan osaamistason? Kuka tekee tämän myös sisällön asiantuntijuutta vaativan työn – valitsee jyvät akanoista?
Jos lakiehdotus hyväksytään, siihen pitää saada opettajien kädenjälki. Itselleni sopii, että aineistojani hyödynnetään, mutta haluan selkeät säännöt siitä, että verkko-opetusaineistojen laadintaan käyttämäni aika todella on työaikaa. Tämänhetkinen virkaehtosopimus, joka perustuu luokkaopetukseen, ei kerta kaikkiaan toimi. Jos halutaan laadukkaita ja pedagogisesti toimivia aineistoja, aineistojen suunnittelulle ja toteutukselle tarvitaan oma resurssinsa.
Jos verkkoaineistojen tuottamiseen määritellään tietty - riittävän suuri – aikaresurssi, ollaan ennen pitkää tilanteessa, jossa osa opettajista toimittaa verkko-oppimateriaaleja ja osa toteuttaa opetusta niiden pohjalta. Syntyy vaikutelma opetuksesta tiukasti säänneltynä tuotantoprosessina. Kuitenkaan opetuksessa ei ole kyse koneista eikä koneiden käyttäjistä, vaan ajattelevista ja tuntevista, joskus arvaamattomista ihmisistä sekä heidän oppimisestaan. Ei unohdeta tätä tosiasiaa, joka on parasta opettajuudessa!
Heli Mattila
Riviopettajasta ehdotus tuntuu käytännössä mahdottomalta toteuttaa. Verkko-oppimateriaalini ovat pääasiassa PowerPoint-esityksiä, joissa on niukasti tekstiä ja jotka vaativat ehdottomasti rinnalleen selostuksen joko aineistoon liitettynä ääninauhoitteena tai kasvokkain pidettävällä luennolla. Aineistojen laadintaan saan kyllä kulumaan aikaa varsinkin siinä vaiheessa, kun suunnittelen opetusta uudesta aiheesta. Verkkotehtävät taas ovat usein lyhyitä word-dokumentteja, joihin sisältyy linkkejä ja joiden laadinnassa on lähdetty pedagogisista tavoitteista. Ne ovat muodoltaan vaatimattomia, mutta luovaa ajattelua vaativia sovelluksia opiskeltavasta aiheesta
Väitän, että verkko-oppimateriaaleja on ilman käyttöohjetta hyvin vaikea hyödyntää sellaisen, joka ei ole niitä itse laatinut. Niiden ideana on, että opettajalla on oma ohjaajan roolinsa verkko-oppimisessa aineistojen ja tehtävien laatimisen lisäksi. Aineistoja minulle taas on kertynyt kahdeksan verkko-opetusvuoden aikana niin runsaasti, että itsellänikin on vaikeuksia arkistoida niitä. Sitä paitsi aineistot tarvitsevat päivitystä ja ajoittain osa aineistoista jää kokonaan käytöstä pois.
Mikä instanssi esim. SAMKissa siis arkistoisi ja ylläpitäisi jokaisen verkko-opettajamme aineistoja, joiden määrä on niin suuri, että se tuntuu vaikealta kuvitella? Vai rajattaisiinko työnantajan käyttöönsä ottamat aineistot sellaisiin, joihin on sovellettu animaatioita, ääntä ja kuvaa, joiden käyttö ylittää riviopettajan tietotekniikan osaamistason? Kuka tekee tämän myös sisällön asiantuntijuutta vaativan työn – valitsee jyvät akanoista?
Jos lakiehdotus hyväksytään, siihen pitää saada opettajien kädenjälki. Itselleni sopii, että aineistojani hyödynnetään, mutta haluan selkeät säännöt siitä, että verkko-opetusaineistojen laadintaan käyttämäni aika todella on työaikaa. Tämänhetkinen virkaehtosopimus, joka perustuu luokkaopetukseen, ei kerta kaikkiaan toimi. Jos halutaan laadukkaita ja pedagogisesti toimivia aineistoja, aineistojen suunnittelulle ja toteutukselle tarvitaan oma resurssinsa.
Jos verkkoaineistojen tuottamiseen määritellään tietty - riittävän suuri – aikaresurssi, ollaan ennen pitkää tilanteessa, jossa osa opettajista toimittaa verkko-oppimateriaaleja ja osa toteuttaa opetusta niiden pohjalta. Syntyy vaikutelma opetuksesta tiukasti säänneltynä tuotantoprosessina. Kuitenkaan opetuksessa ei ole kyse koneista eikä koneiden käyttäjistä, vaan ajattelevista ja tuntevista, joskus arvaamattomista ihmisistä sekä heidän oppimisestaan. Ei unohdeta tätä tosiasiaa, joka on parasta opettajuudessa!
Heli Mattila
perjantai 6. marraskuuta 2009
Meitä manipuloidaan!
Olipa uutisviikko verkkolehdissä! Maanantain ykkösuutinen oli se tieto, että kansalaisten verotulot julkistetaan samana päivänä. Iltapäiväksi oli jo ehditty kaivaa esiin suurituloisimmat valtakunnallisesti ja illalla jo maakunnallisestikin. Tiistaina jatketaan etsimällä uusia mielenkiintoisia verotietoja ja totta kai urheilu-, kulttuuri- ja viihdeosastot levittävät urheilijoiden, kulttuuri-ihmisten ja viihdetaiteilijoiden verotiedot omille osastoilleen.
Keskiviikkona iltapäivällä leviää tieto 8-vuotiaasta torniolaistytöstä, joka on menehtynyt sikainfluenssaan. Torstain verkkolehdet ovat täynnä tätä uutista, joka täyttää varmaan kaikkien verkkolehtien toiveet: Ihmiset innostuvat keskustelemaan, kauhistelemaan ja päivittelemään uutista. Yhteisöllisyyttäkö?
Kaikki seuraamani verkkolehdet ovat olleet pullollaan näitä kahta aihetta koko viikon. On aivan sama, lukeeko esim. HS:n, Iltalehden, Uudensuomen vai Kalevan verkkosivuja - samat asiat räväkästi otsikoituina ja samat mielipiteet keskusteluissa. Missä on verkkolehtien profiloituminen?
Tähän on siis tultu: Ihmisten kurkistelunhalua ruokitaan äärimmilleen. Uskallan epäillä, että verkkolehtien perimmäisenä tarkoituksena on juuri tämä. Mitä ihmettä teen sillä tiedolla, kuinka paljon Jorma Ollila on ansainnut vuonna 2008? Tai kuinka monta sataa tuhatta Lauri Tähkä kääri keikkailullaan ja levytuloillaan vuonna 2008? Tai sillä yllätyksellä, että Tommi Tabermannin - vai kenen se nyt olikaan - tulot ja varallisuus olivatkin vuonna 2008 varsin pienet.
Kaikki edellä mainitut ovat toki julkisuuden henkilöitä, jotka voivat odottaakin, että heistä kirjoitellaan. Mutta kuka haluaisi olla 8-vuotiaan pikkutytön vanhempien, isovanhempien tai muiden lähisukulaisten asemassa, kun tietoja levitellään ja asiasta keskustellaan ikään kuin siitä tiedettäisiin kaikki taustat. Mikä lehti pääsee ensimmäisenä haastattelemaan omaisia - painostus on varmaan melkoinen?
Meitä manipuloidaan, uskokaa tai älkää! Pikkutytön kuolemasta tehdään tapaus, joka herättää ihmisten mielenkiinnon, empatian ja kritiikin päätöksentekijöitä ja lääkäreitä kohtaan. En halua lainkaan väheksyä tapausta - päinvastoin - kun sanon, että vastaavia tapauksia löytyisi lukemattomia. Tämä vain sattui oikeaan aikaan joukkoviestimille, jotka ovat rauhassa saaneet valmistautua uutisoimaan sikainfluenssasta, jonka leviämistä saatiinkin odotella varsin pitkään.
Ehdotus medialle, joka miettii, missä vaiheessa alkaa rahastaa verkkolehdillään: Tehkää verkkolehdistänne pelkkiä keskustelupalstoja, joissa on alustuksena todella miniuutinen ja kehotus osallistua keskusteluun asiasta verkossa. Valitkaa printtilehteen omat uutisensa, jotka taustoitatte huolellisesti ja joiden tiedot tarkistatte samaan tapaan kuin esim. torstain printtilehti Satakunnan Kansa, jossa oli yhteistyössä terveysviranomaisten kanssa laadittu erinomainen, asiapitoinen ja kattava juttukokonaisuus sikainfluenssasta. Palatkaa juurillenne ja tehkää loppu printtijournalismin viihteellistymisestä!
Heli Mattila
Keskiviikkona iltapäivällä leviää tieto 8-vuotiaasta torniolaistytöstä, joka on menehtynyt sikainfluenssaan. Torstain verkkolehdet ovat täynnä tätä uutista, joka täyttää varmaan kaikkien verkkolehtien toiveet: Ihmiset innostuvat keskustelemaan, kauhistelemaan ja päivittelemään uutista. Yhteisöllisyyttäkö?
Kaikki seuraamani verkkolehdet ovat olleet pullollaan näitä kahta aihetta koko viikon. On aivan sama, lukeeko esim. HS:n, Iltalehden, Uudensuomen vai Kalevan verkkosivuja - samat asiat räväkästi otsikoituina ja samat mielipiteet keskusteluissa. Missä on verkkolehtien profiloituminen?
Tähän on siis tultu: Ihmisten kurkistelunhalua ruokitaan äärimmilleen. Uskallan epäillä, että verkkolehtien perimmäisenä tarkoituksena on juuri tämä. Mitä ihmettä teen sillä tiedolla, kuinka paljon Jorma Ollila on ansainnut vuonna 2008? Tai kuinka monta sataa tuhatta Lauri Tähkä kääri keikkailullaan ja levytuloillaan vuonna 2008? Tai sillä yllätyksellä, että Tommi Tabermannin - vai kenen se nyt olikaan - tulot ja varallisuus olivatkin vuonna 2008 varsin pienet.
Kaikki edellä mainitut ovat toki julkisuuden henkilöitä, jotka voivat odottaakin, että heistä kirjoitellaan. Mutta kuka haluaisi olla 8-vuotiaan pikkutytön vanhempien, isovanhempien tai muiden lähisukulaisten asemassa, kun tietoja levitellään ja asiasta keskustellaan ikään kuin siitä tiedettäisiin kaikki taustat. Mikä lehti pääsee ensimmäisenä haastattelemaan omaisia - painostus on varmaan melkoinen?
Meitä manipuloidaan, uskokaa tai älkää! Pikkutytön kuolemasta tehdään tapaus, joka herättää ihmisten mielenkiinnon, empatian ja kritiikin päätöksentekijöitä ja lääkäreitä kohtaan. En halua lainkaan väheksyä tapausta - päinvastoin - kun sanon, että vastaavia tapauksia löytyisi lukemattomia. Tämä vain sattui oikeaan aikaan joukkoviestimille, jotka ovat rauhassa saaneet valmistautua uutisoimaan sikainfluenssasta, jonka leviämistä saatiinkin odotella varsin pitkään.
Ehdotus medialle, joka miettii, missä vaiheessa alkaa rahastaa verkkolehdillään: Tehkää verkkolehdistänne pelkkiä keskustelupalstoja, joissa on alustuksena todella miniuutinen ja kehotus osallistua keskusteluun asiasta verkossa. Valitkaa printtilehteen omat uutisensa, jotka taustoitatte huolellisesti ja joiden tiedot tarkistatte samaan tapaan kuin esim. torstain printtilehti Satakunnan Kansa, jossa oli yhteistyössä terveysviranomaisten kanssa laadittu erinomainen, asiapitoinen ja kattava juttukokonaisuus sikainfluenssasta. Palatkaa juurillenne ja tehkää loppu printtijournalismin viihteellistymisestä!
Heli Mattila
torstai 29. lokakuuta 2009
TV-ohjelmalöytöjä
Sairauslomalla oli tavallista enemmän aikaa joukkoviestimien seuraamiseen. Todella valikoivana katselijana tyydyn tavallisimmin uutislähetysten seuraamiseen parin suosikkisarjan lisäksi. Syyskuun aikana tein muutaman todellisen löydön.
Jokaisen viestintää tai markkinointia opiskelevan pitäisi seurata perjantaisin TV2:lla esitettävää Pressiklubia. Tämä Ruben Stillerin vetämä keskusteluohjelma käsittelee mediaa ja median uutisoimia asioita. Keskustelijoina on journalismin tutkijoita ja toimittajia. Ohjelma on napakka ja antaa paljon sellaista tietoa, jota tavallinen kansalainen ei löydä lehdistä. Vaihtuvat vieraat takaavat ohjelman ajankohtaisuuden, ja vaihteeksi nössöksi heittäytyvä Stiller pitää langat lempeästi käsissään. Ohjelma on hyvä jatko 90-luvun Maailma sanojen vankina –mediakritiikkiohjelmalle.
Perjantai-iltaan sijoittuu myös brittiläinen ihmissuhdesarja Sisarrakkautta, jonka toisen tuotantokauden jaksoissa yorkshireläiset eläinlääkärisisarukset yrittävät sopeutua elämään samassa taloudessa isänsä lesken kanssa. Sarjan uskomattomilta tuntuvat juonikiemurat saavat hymyn suupieleen, ja erinomaista näyttelijäntyötä on ilo seurata.
Teema-kanavan tarjonnan olen löytänyt vasta nyt. Jo loppukesästä bongasin musiikkisarjan, jossa 60-luvun siloposkiset lupaukset Manfred Mann, The Rolling Stones, Cliff Rickhard, Cilla Black ym. herättelivät nostalgisia mietteitä 60-luvulla nuoruuttaan viettäneessä - nykynuoria kyseinen ohjelma tuskin kiinnosti. Entäpä saman kanavan sunnuntaipäivien ja -iltojen vanhat dekkarit tai muu elokuvatarjonta. Kannattaa pysähtyä tutkimaan Teeman tarjontaa silloin tällöin!
Ainoastaan yksi vanhoista suosikkisarjoistani on säilynyt tänä syksynä seuraamissani tv-sarjoissa. Kyseessä on brittisarja Sydämen asialla, jonka dramaattista tapaa poistaa ohjelmasta henkilöitä tosin vierastan. Onneksi TV:n Pressiklubi tulee uusintana lauantaisin ja Sydämen asialla sunnuntaisin, sillä muuten olisin pulassa pohtiessani, kumman näistä kahdesta ohjelmasta katson perjantaina.
Mitä Sinä suosittelisit katsottavaksi tai kuunneltavaksi?
Heli
Jokaisen viestintää tai markkinointia opiskelevan pitäisi seurata perjantaisin TV2:lla esitettävää Pressiklubia. Tämä Ruben Stillerin vetämä keskusteluohjelma käsittelee mediaa ja median uutisoimia asioita. Keskustelijoina on journalismin tutkijoita ja toimittajia. Ohjelma on napakka ja antaa paljon sellaista tietoa, jota tavallinen kansalainen ei löydä lehdistä. Vaihtuvat vieraat takaavat ohjelman ajankohtaisuuden, ja vaihteeksi nössöksi heittäytyvä Stiller pitää langat lempeästi käsissään. Ohjelma on hyvä jatko 90-luvun Maailma sanojen vankina –mediakritiikkiohjelmalle.
Perjantai-iltaan sijoittuu myös brittiläinen ihmissuhdesarja Sisarrakkautta, jonka toisen tuotantokauden jaksoissa yorkshireläiset eläinlääkärisisarukset yrittävät sopeutua elämään samassa taloudessa isänsä lesken kanssa. Sarjan uskomattomilta tuntuvat juonikiemurat saavat hymyn suupieleen, ja erinomaista näyttelijäntyötä on ilo seurata.
Teema-kanavan tarjonnan olen löytänyt vasta nyt. Jo loppukesästä bongasin musiikkisarjan, jossa 60-luvun siloposkiset lupaukset Manfred Mann, The Rolling Stones, Cliff Rickhard, Cilla Black ym. herättelivät nostalgisia mietteitä 60-luvulla nuoruuttaan viettäneessä - nykynuoria kyseinen ohjelma tuskin kiinnosti. Entäpä saman kanavan sunnuntaipäivien ja -iltojen vanhat dekkarit tai muu elokuvatarjonta. Kannattaa pysähtyä tutkimaan Teeman tarjontaa silloin tällöin!
Ainoastaan yksi vanhoista suosikkisarjoistani on säilynyt tänä syksynä seuraamissani tv-sarjoissa. Kyseessä on brittisarja Sydämen asialla, jonka dramaattista tapaa poistaa ohjelmasta henkilöitä tosin vierastan. Onneksi TV:n Pressiklubi tulee uusintana lauantaisin ja Sydämen asialla sunnuntaisin, sillä muuten olisin pulassa pohtiessani, kumman näistä kahdesta ohjelmasta katson perjantaina.
Mitä Sinä suosittelisit katsottavaksi tai kuunneltavaksi?
Heli
tiistai 20. lokakuuta 2009
Verkossa oppii, jos haluaa
Viime aikoina SAMKin verkko-opetuksesta on keskusteltu paikallisessa mediassa. Tartutaanpa siis tähän tuttuun aiheeseen.
Viestinnän opettajan on helppoa nähdä opetus viestintätapahtumana. Mitä muuta opettaja tekee perinteisessä luokkaopetuksessa kuin viestii: puhuu, kirjoittaa, havainnollistaa sanallisesti sekä erilaisten av-välineiden avulla, kysyy, vastaa, pyrkii aktivoimaan ja motivoimaan opiskelijoita, pohtii asioita heidän kanssaan.
Mitäs sitten opiskelija tekee perinteisessä luokkaopetuksessa? Kuuntelee? Kirjoittaa eli kopioi muistiinpanoja tai tekee muistiinpanoja opettajan puheesta? Prosessoi asioita mielessään? Kysyy? Vastaa? Väittää vastaan?
Vaihteleva osa opiskelijoista tekee kaikkia näitä asioita. Vaihteleva osa ei valitettavasti tee. Perinteisessä luokkaopetuksessa opiskelija pystyy olemaan hyvinkin passiivinen, toisten selän taa vetäytyjä. Opettaja ei saa häneen kontaktia, ja tentissä saattaa tulla yllätys: Noinko hienoja ajatuksia tällä opiskelijalla on? Miksi hän vetäytyy luennolla?
Verkko-opetuksessa SAMKin opettaja – ainakin ne opettajat, joiden kanssa opetamme yhteisessä verkko-opiskelupohjassa - laatii verkkotehtäviä, antaa taustatietoja tai lähdevinkkejä ja kertoo arviointiperusteista. Hän käyttää tehtävien laadintaan kaiken sen intonsa ja osaamisensa, jonka luokkaopetuksessa käyttäisi omaan luentoonsa. Tehtävään voi sisältyä tiedon etsintää, pohdintaa, verkkokeskusteluja, haastatteluja ja konkreettista toimintaa. Kyse on pääosin kirjallisesta viestinnästä, mutta luennon tai tehtävän pohjustuksen voi myös kuvanauhoittaa.
Opiskelija puolestaan tekee tehtävän: etsii lähteitä ja tietoa, pohtii, prosessoi ja laatii vaaditunlaisen dokumentin. Hän palauttaa tehtävän oppimisympäristöön ja jää odottamaan opettajan palautetta.
Opettaja odottelee palautuksia ja arvioi ne. Hän kirjoittaa milloin yksilöllisen palautteen, milloin pelkästään yhteispalautteen. Joskus hän antaa palautteen äänitiedostona. (Tähän toivon itse pääseväni tulevaisuudessa, sillä palautteiden kirjoittaminen on verkko-opetuksen työläin, joskin antoisa osa.)
Opiskelijoiden mukaan palaute on paras osa verkko-opetusta: Saat tietoa siitä, kuinka hyvin pääsit tehtävän tavoitteisiin, mikä meni hyvin ja missä oli parantamisen varaa. Mikä sen hienompaa!
Tehtävänpalautuksia odotellessaan opettaja seuraa opiskelijoiden aktiivisuutta ja tiedottaa tarpeen mukaan. Lisäksi hän vastailee opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin.
Etteikö verkossa siis olisi vuorovaikutusta! Mitä muuta edellä kuvaamani on? Vuorovaikutus on vain erilaista kuin luokkaopetuksessa, jossa siinäkin on hyvät puolensa. Pitäisi vain nähdä verkon tarjoamat keinot eikä haikalla vanhan perään.
Etteikö verkossa oppisi? Nimenomaan verkossa oppiminen on opiskelijan vastuulla, niin kuin pitäisi olla. Valtaosa sanoo oppivansa jopa paremmin kuin luokkaopetuksessa. Osa oppii keskinkertaisesti, osa saa hylätyn arvosanan. Ne jotka oppivat hyvin, ovat sisäistäneet verkko-opetuksen idean ja sen hyödyn itselleen. He oppivat itseään varten..
Viestinnän opettajan on helppoa nähdä opetus viestintätapahtumana. Mitä muuta opettaja tekee perinteisessä luokkaopetuksessa kuin viestii: puhuu, kirjoittaa, havainnollistaa sanallisesti sekä erilaisten av-välineiden avulla, kysyy, vastaa, pyrkii aktivoimaan ja motivoimaan opiskelijoita, pohtii asioita heidän kanssaan.
Mitäs sitten opiskelija tekee perinteisessä luokkaopetuksessa? Kuuntelee? Kirjoittaa eli kopioi muistiinpanoja tai tekee muistiinpanoja opettajan puheesta? Prosessoi asioita mielessään? Kysyy? Vastaa? Väittää vastaan?
Vaihteleva osa opiskelijoista tekee kaikkia näitä asioita. Vaihteleva osa ei valitettavasti tee. Perinteisessä luokkaopetuksessa opiskelija pystyy olemaan hyvinkin passiivinen, toisten selän taa vetäytyjä. Opettaja ei saa häneen kontaktia, ja tentissä saattaa tulla yllätys: Noinko hienoja ajatuksia tällä opiskelijalla on? Miksi hän vetäytyy luennolla?
Verkko-opetuksessa SAMKin opettaja – ainakin ne opettajat, joiden kanssa opetamme yhteisessä verkko-opiskelupohjassa - laatii verkkotehtäviä, antaa taustatietoja tai lähdevinkkejä ja kertoo arviointiperusteista. Hän käyttää tehtävien laadintaan kaiken sen intonsa ja osaamisensa, jonka luokkaopetuksessa käyttäisi omaan luentoonsa. Tehtävään voi sisältyä tiedon etsintää, pohdintaa, verkkokeskusteluja, haastatteluja ja konkreettista toimintaa. Kyse on pääosin kirjallisesta viestinnästä, mutta luennon tai tehtävän pohjustuksen voi myös kuvanauhoittaa.
Opiskelija puolestaan tekee tehtävän: etsii lähteitä ja tietoa, pohtii, prosessoi ja laatii vaaditunlaisen dokumentin. Hän palauttaa tehtävän oppimisympäristöön ja jää odottamaan opettajan palautetta.
Opettaja odottelee palautuksia ja arvioi ne. Hän kirjoittaa milloin yksilöllisen palautteen, milloin pelkästään yhteispalautteen. Joskus hän antaa palautteen äänitiedostona. (Tähän toivon itse pääseväni tulevaisuudessa, sillä palautteiden kirjoittaminen on verkko-opetuksen työläin, joskin antoisa osa.)
Opiskelijoiden mukaan palaute on paras osa verkko-opetusta: Saat tietoa siitä, kuinka hyvin pääsit tehtävän tavoitteisiin, mikä meni hyvin ja missä oli parantamisen varaa. Mikä sen hienompaa!
Tehtävänpalautuksia odotellessaan opettaja seuraa opiskelijoiden aktiivisuutta ja tiedottaa tarpeen mukaan. Lisäksi hän vastailee opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin.
Etteikö verkossa siis olisi vuorovaikutusta! Mitä muuta edellä kuvaamani on? Vuorovaikutus on vain erilaista kuin luokkaopetuksessa, jossa siinäkin on hyvät puolensa. Pitäisi vain nähdä verkon tarjoamat keinot eikä haikalla vanhan perään.
Etteikö verkossa oppisi? Nimenomaan verkossa oppiminen on opiskelijan vastuulla, niin kuin pitäisi olla. Valtaosa sanoo oppivansa jopa paremmin kuin luokkaopetuksessa. Osa oppii keskinkertaisesti, osa saa hylätyn arvosanan. Ne jotka oppivat hyvin, ovat sisäistäneet verkko-opetuksen idean ja sen hyödyn itselleen. He oppivat itseään varten..
lauantai 10. lokakuuta 2009
Vaaleanpunaista tytölle
Runsaan parin vuoden ajan olen katsellut tavaratalojen lastenvaateosastoja etsien lapsenlapselle sopivia vaatteita. Totesin jo alun alkaen, että tytöille on tarjolla vaatteita huomattavasti suurempi valikoima kuin pojille – vaaleanpunaisia vaatteita.
Aluksi vaaleanpunainen oli ok. Eihän siinä värinä ole sinänsä mitään vikaa ja useimmille pikkutytöille väri sopii. Mutta vaaleanpunaiseenkin kyllästyy. 2-vuotiaallekin tytölle tarjotaan edelleen samaa väriä. Alan hyvin ymmärtää miniää, joka innoissaan tarttuu vihreään tai kirjavaan vaatteeseen, jos sellaisen sattuu löytämään. Nyt kun olen etsinyt pojantyttären pikkuveljelle sopivia vaatteita, huomaan, että poikien vaatetangoilla riippuu suorastaan piristäviä sinisen, ruskean ja vihreänkin yhdistelmiä.
Miksi suomalaiset pikkutytöt pakotetaan pukeutumaan vaaleanpunaiseen? Tuo värihän symboloi mm. naiiviutta ja pehmeyttä. Pakotetaanko tytöt pehmeyteen, avuttomuuteen ja heikkouteen vaaleanpunaisten vaatteiden – ja toki myös sisustustekstiilien, penaalien, kynien, vihkojen - avulla? Entäpä jos tyttö onkin reipas ja vähän poikamainen? Miten hän sopeutuu vaaleanpunaiseen maailmaansa?
En aja takaa samaa kuin yhdistys, joka pyrkii irti ennalta määrätystä sosiaalisesta sukupuolesta. Se näkyy mm. siinä, että lapselle valitaan sukupuoleton nimi, hänen vaatteistaan ei voi päätellä sukupuolta eikä sukupuolta kerrota ulkopuolisille. Tähän ikään ehtineenä uskallan väittää, että metsään mennään tässäkin, vaikka pukeutumispuolessa on itua.
Mikä ketju yllättää jonain sesonkina pikkutyttöjen vaatevalikoimilla, joista löytyy erilaisia värivaihtoehtoja? Kuka sisäänostaja ensimmäisenä rohkaistuu ostamaan tyttöjen osastolle useanvärisiä vaatteita ja antamaan tytöille mahdollisuuden viestiä vaatetuksellaan reippautta, itsenäisyyttä, jopa räväkkyyttä?
Heli Mattila
Aluksi vaaleanpunainen oli ok. Eihän siinä värinä ole sinänsä mitään vikaa ja useimmille pikkutytöille väri sopii. Mutta vaaleanpunaiseenkin kyllästyy. 2-vuotiaallekin tytölle tarjotaan edelleen samaa väriä. Alan hyvin ymmärtää miniää, joka innoissaan tarttuu vihreään tai kirjavaan vaatteeseen, jos sellaisen sattuu löytämään. Nyt kun olen etsinyt pojantyttären pikkuveljelle sopivia vaatteita, huomaan, että poikien vaatetangoilla riippuu suorastaan piristäviä sinisen, ruskean ja vihreänkin yhdistelmiä.
Miksi suomalaiset pikkutytöt pakotetaan pukeutumaan vaaleanpunaiseen? Tuo värihän symboloi mm. naiiviutta ja pehmeyttä. Pakotetaanko tytöt pehmeyteen, avuttomuuteen ja heikkouteen vaaleanpunaisten vaatteiden – ja toki myös sisustustekstiilien, penaalien, kynien, vihkojen - avulla? Entäpä jos tyttö onkin reipas ja vähän poikamainen? Miten hän sopeutuu vaaleanpunaiseen maailmaansa?
En aja takaa samaa kuin yhdistys, joka pyrkii irti ennalta määrätystä sosiaalisesta sukupuolesta. Se näkyy mm. siinä, että lapselle valitaan sukupuoleton nimi, hänen vaatteistaan ei voi päätellä sukupuolta eikä sukupuolta kerrota ulkopuolisille. Tähän ikään ehtineenä uskallan väittää, että metsään mennään tässäkin, vaikka pukeutumispuolessa on itua.
Mikä ketju yllättää jonain sesonkina pikkutyttöjen vaatevalikoimilla, joista löytyy erilaisia värivaihtoehtoja? Kuka sisäänostaja ensimmäisenä rohkaistuu ostamaan tyttöjen osastolle useanvärisiä vaatteita ja antamaan tytöille mahdollisuuden viestiä vaatetuksellaan reippautta, itsenäisyyttä, jopa räväkkyyttä?
Heli Mattila
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Vaalikampanjat uusiksi
Vaalirahalähteiden paljastuminen ja uusi vaalirahoituslaki vaikuttanevat siihen, että vaalirahoitusta ei enää ole yhtä runsaasti tarjolla kuin tähän asti. Tässä puolueille ehdotuksia siitä, miten menetellä vähenevän rahoituksen kanssa.
Mainonta aisoihin! Viimeisissä vaaleissa isot puolueet ja ehkä pienemmätkin käyttivät isoja rahoja mainostoimistojen suunnittelemiin kampanjoihin. Puolueideologiasta etsittiin sanoma, joka oli kampanjan perusviesti kuten ”Työväen presidentti” tai ”Mässäilevä paha porvari”. Sanoma kulki punaisena lankana koko kampanjassa. Tällaisen sanoman etsiminen on ammattilaisten työtä - kallista - ja siitä voitaisiinkin kokonaan luopua. Mielestäni poliitikkojen itsensä pitää pystyä kertomaan puolueen tavoitteet ja omat tavoitteensa niin selkeästi, että siinä ei mainostoimistojen kuorrutuksia tarvita.
Ehdokkaille pitää siis löytää mahdollisuus esittää sanomansa. Ensinnäkin ehdokkaiden kasvojen pitää tulla tutuiksi äänestäjille vaikkapa entiseen tapaan kasvogallerioina. Siispä ulkomainontaa ja mahdollisuuksien mukaan samoja gallerioita lehtiin. Tällaisten ilmoitusten laatimiseen tuskin mainostoimistoa tarvitaan.
Blogi on erinomainen tapa esiintyä nettijulkisuudessa, kunhan oppii kirjoittamaan ytimekkäästi ja puhuttelevasti. Ehdokkaiden blogit vaikkapa puolueiden nettisivuille vaalipiireittäin tai kunnallisvaaleissa kunnittain ja ehdokkaat ahkerasti päivystämään ja keskustelemaan blogissa äänestäjiensä kanssa. Halpaa, jopa ilmaista kampanjointia!
Jos televisio hoitaa oman osuutensa – mielellään hiukan uudistaen konseptia – puolueen näkyvyys on taattu. Joukkoviestimien tarjoamat vaalikoneet ovat myös erinomainen tapa saada tietoon ehdokkaiden mielipiteitä, kunhan äänestäjät saadaan käyttämään niitä. Puolueille tämä ei tietääkseni maksa mitään.
Ehdokkaille voitaisiin entiseen tapaan järjestää paikallisia puhetilaisuuksia, joiden kustannusten ei tarvitse olla kovin suuret. Kaiken kaikkiaan ehdokkaat itse pitäisi saada puhumaan ja esiintymään niin, että he eivät voi vetäytyä mainostoimiston suunnitteleman kampanjan suojaan.
Pressiklubi-ohjelmassa 25.9.2009 Kaarina Hazard ja Pekka Ervasti hahmottelivat tulevaisuuden vaalikampanjoita ja median osuutta niissä. Heidän mukaansa aikakauslehdet etsivät todennäköisimmät ja kiinnostavimmat ehdokkaat ja tekevät heistä human interest –juttuja. Näin ehdokas saa kipeästi tarvitsemaansa näkyvyyttä ja lehti lukijoita.
Mielestäni ehdokkaiden pitää osata ottaa yleisönsä ilman naistenlehtien esityötä. Poliittinen ideologia puolestaan pitää pystyä viestimään ilman mainostoimistoja! Jos siinä ei onnistuta, ideologia tarvitsee uudistamista!
Heli Mattila
Mainonta aisoihin! Viimeisissä vaaleissa isot puolueet ja ehkä pienemmätkin käyttivät isoja rahoja mainostoimistojen suunnittelemiin kampanjoihin. Puolueideologiasta etsittiin sanoma, joka oli kampanjan perusviesti kuten ”Työväen presidentti” tai ”Mässäilevä paha porvari”. Sanoma kulki punaisena lankana koko kampanjassa. Tällaisen sanoman etsiminen on ammattilaisten työtä - kallista - ja siitä voitaisiinkin kokonaan luopua. Mielestäni poliitikkojen itsensä pitää pystyä kertomaan puolueen tavoitteet ja omat tavoitteensa niin selkeästi, että siinä ei mainostoimistojen kuorrutuksia tarvita.
Ehdokkaille pitää siis löytää mahdollisuus esittää sanomansa. Ensinnäkin ehdokkaiden kasvojen pitää tulla tutuiksi äänestäjille vaikkapa entiseen tapaan kasvogallerioina. Siispä ulkomainontaa ja mahdollisuuksien mukaan samoja gallerioita lehtiin. Tällaisten ilmoitusten laatimiseen tuskin mainostoimistoa tarvitaan.
Blogi on erinomainen tapa esiintyä nettijulkisuudessa, kunhan oppii kirjoittamaan ytimekkäästi ja puhuttelevasti. Ehdokkaiden blogit vaikkapa puolueiden nettisivuille vaalipiireittäin tai kunnallisvaaleissa kunnittain ja ehdokkaat ahkerasti päivystämään ja keskustelemaan blogissa äänestäjiensä kanssa. Halpaa, jopa ilmaista kampanjointia!
Jos televisio hoitaa oman osuutensa – mielellään hiukan uudistaen konseptia – puolueen näkyvyys on taattu. Joukkoviestimien tarjoamat vaalikoneet ovat myös erinomainen tapa saada tietoon ehdokkaiden mielipiteitä, kunhan äänestäjät saadaan käyttämään niitä. Puolueille tämä ei tietääkseni maksa mitään.
Ehdokkaille voitaisiin entiseen tapaan järjestää paikallisia puhetilaisuuksia, joiden kustannusten ei tarvitse olla kovin suuret. Kaiken kaikkiaan ehdokkaat itse pitäisi saada puhumaan ja esiintymään niin, että he eivät voi vetäytyä mainostoimiston suunnitteleman kampanjan suojaan.
Pressiklubi-ohjelmassa 25.9.2009 Kaarina Hazard ja Pekka Ervasti hahmottelivat tulevaisuuden vaalikampanjoita ja median osuutta niissä. Heidän mukaansa aikakauslehdet etsivät todennäköisimmät ja kiinnostavimmat ehdokkaat ja tekevät heistä human interest –juttuja. Näin ehdokas saa kipeästi tarvitsemaansa näkyvyyttä ja lehti lukijoita.
Mielestäni ehdokkaiden pitää osata ottaa yleisönsä ilman naistenlehtien esityötä. Poliittinen ideologia puolestaan pitää pystyä viestimään ilman mainostoimistoja! Jos siinä ei onnistuta, ideologia tarvitsee uudistamista!
Heli Mattila
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)