Ammattikorkeakoulun opiskelijavalinta on tätä nykyä varsin pitkä prosessi. SAMKissa se alkaa niihin aikoihin, kun keväällä valitut vahvistavat ottavansa opiskelupaikan vastaan.
Ylemmät amk-tutkinnot kuuluvat aikuiskoulutuspaikkojen kiintiöön, josta SAMKin johtoryhmä määrittelee vuosittain kunkin koulutusohjelman aloituspaikat. Kesällä 2009Yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen aloituspaikkamääräksi vuonna 2010 alkavaan koulutukseen päätettiin esittää neljäkymmentä.
Neljäkymmentä aloituspaikkaa on kaksi kertaa enemmän kuin parina edellisvuotena ja enemmän kuin koskaan koulutusohjelmamme historiassa. Se tarkoittaa koulutusohjelman vahvistumista: Emme ole enää pieni koulutusohjelma, vaan ainakin SAMKin ylempien amk-tutkintojen joukossa iso. Aloituspaikkamäärän kaksinkertaistumisella on kuitenkin monia vaikutuksia koulutuksen käytännön toteutukseen
Ensimmäisenä tulee eteen opetustarjonnan suunnittelu ja lukujärjestyksen laadinta. Joudumme pohtimaan, mitä opintojaksoja voidaan opettaa koko joukolle ja missä tarvitaan jako kahteen opiskeluryhmään. Ehkäpä yhtenä kriteerinä voisi olla ryhmätöiden osuus opintojakson opetuksesta. Avoimet tehtävänpalautukset tai ryhmien tuotosten esittely lähipäivässä ovat erinomainen oppimisen paikka etenkin silloin, jos tehtävä on ollut kaikille sama. Opettajanakin ihmettelen aina uudelleen, miten erilaisia ratkaisuja sama tehtävä tuottaa. Miten ryhmien tuotokset saisi tarkoituksenmukaisesti esille ja miten opiskelijat saadaan niihin tutustumaan, jos ryhmän koko on 40 – siinäpä pedagogista ongelmaa kerrakseen!
Luultavasti yhteisöllisyys, joka on ollut koulutusohjelmamme vahvuus, vähenee. Lähipäivien opetuskeskustelut, joihin olemme saaneet mukaan käytännön esimerkkejä opiskelijoiden omista kokemuksista työelämässä, ovat erilaisia isossa ryhmässä. Pienryhmissä opiskelu on keskeistä koulutuksessamme ja kun ryhmiä on viime vuosina ollut neljä, niidenkin määrä kaksinkertaistuu. Tuleeko vuosikurssista sirpaleinen pienryhmien joukko vai syntyykö koko vuosikurssin kesken yhteishenkeä, se jää arvailujen varaan.
Oppimisympäristön suunnittelu 40 opiskelijalle on myös oma haasteensa. Pienryhmien työskentelyn näkyvyys pitää harkita tarkkaan ja verkkokeskustelut pitää rajata sopivan kokoisille ryhmille. Verkkotutoroinnin määrä tuplaantuu, sillä ketään ei saa jättää yksin suoriutumaan virtuaalisessa oppimisympäristössä.
Haasteita riittää, mutta koulutusorganisaation tulee tarjota koulutusta sellaisilla aloilla, joilla on kysyntää paikallisesti sekä valtakunnallisesti. Mielenkiintoista nähdä, mikä tulee olemaan lopullinen koulutusohjelmamme aloituspaikkaluku.
Heli Mattila
lauantai 21. marraskuuta 2009
lauantai 14. marraskuuta 2009
Verkko-opetus ja tekijänoikeudet
Opetusministeriö ehdottaa tekijänoikeuslainsäädännön uudistamista verkko-opettajia kouraisevalla tavalla. Ehdotuksessa työnantajalla olisi käyttöoikeus mm. opettajien verkko-opetusmateriaaleihin vapaasti ja korvauksetta myös työsuhteen päättymisen jälkeen. Akava vaatii ehdotuksen hylkäämistä paitsi sisällön myös sen takia, että ehdotus on valmisteltu ilman opettajaosapuolen edustusta.
Riviopettajasta ehdotus tuntuu käytännössä mahdottomalta toteuttaa. Verkko-oppimateriaalini ovat pääasiassa PowerPoint-esityksiä, joissa on niukasti tekstiä ja jotka vaativat ehdottomasti rinnalleen selostuksen joko aineistoon liitettynä ääninauhoitteena tai kasvokkain pidettävällä luennolla. Aineistojen laadintaan saan kyllä kulumaan aikaa varsinkin siinä vaiheessa, kun suunnittelen opetusta uudesta aiheesta. Verkkotehtävät taas ovat usein lyhyitä word-dokumentteja, joihin sisältyy linkkejä ja joiden laadinnassa on lähdetty pedagogisista tavoitteista. Ne ovat muodoltaan vaatimattomia, mutta luovaa ajattelua vaativia sovelluksia opiskeltavasta aiheesta
Väitän, että verkko-oppimateriaaleja on ilman käyttöohjetta hyvin vaikea hyödyntää sellaisen, joka ei ole niitä itse laatinut. Niiden ideana on, että opettajalla on oma ohjaajan roolinsa verkko-oppimisessa aineistojen ja tehtävien laatimisen lisäksi. Aineistoja minulle taas on kertynyt kahdeksan verkko-opetusvuoden aikana niin runsaasti, että itsellänikin on vaikeuksia arkistoida niitä. Sitä paitsi aineistot tarvitsevat päivitystä ja ajoittain osa aineistoista jää kokonaan käytöstä pois.
Mikä instanssi esim. SAMKissa siis arkistoisi ja ylläpitäisi jokaisen verkko-opettajamme aineistoja, joiden määrä on niin suuri, että se tuntuu vaikealta kuvitella? Vai rajattaisiinko työnantajan käyttöönsä ottamat aineistot sellaisiin, joihin on sovellettu animaatioita, ääntä ja kuvaa, joiden käyttö ylittää riviopettajan tietotekniikan osaamistason? Kuka tekee tämän myös sisällön asiantuntijuutta vaativan työn – valitsee jyvät akanoista?
Jos lakiehdotus hyväksytään, siihen pitää saada opettajien kädenjälki. Itselleni sopii, että aineistojani hyödynnetään, mutta haluan selkeät säännöt siitä, että verkko-opetusaineistojen laadintaan käyttämäni aika todella on työaikaa. Tämänhetkinen virkaehtosopimus, joka perustuu luokkaopetukseen, ei kerta kaikkiaan toimi. Jos halutaan laadukkaita ja pedagogisesti toimivia aineistoja, aineistojen suunnittelulle ja toteutukselle tarvitaan oma resurssinsa.
Jos verkkoaineistojen tuottamiseen määritellään tietty - riittävän suuri – aikaresurssi, ollaan ennen pitkää tilanteessa, jossa osa opettajista toimittaa verkko-oppimateriaaleja ja osa toteuttaa opetusta niiden pohjalta. Syntyy vaikutelma opetuksesta tiukasti säänneltynä tuotantoprosessina. Kuitenkaan opetuksessa ei ole kyse koneista eikä koneiden käyttäjistä, vaan ajattelevista ja tuntevista, joskus arvaamattomista ihmisistä sekä heidän oppimisestaan. Ei unohdeta tätä tosiasiaa, joka on parasta opettajuudessa!
Heli Mattila
Riviopettajasta ehdotus tuntuu käytännössä mahdottomalta toteuttaa. Verkko-oppimateriaalini ovat pääasiassa PowerPoint-esityksiä, joissa on niukasti tekstiä ja jotka vaativat ehdottomasti rinnalleen selostuksen joko aineistoon liitettynä ääninauhoitteena tai kasvokkain pidettävällä luennolla. Aineistojen laadintaan saan kyllä kulumaan aikaa varsinkin siinä vaiheessa, kun suunnittelen opetusta uudesta aiheesta. Verkkotehtävät taas ovat usein lyhyitä word-dokumentteja, joihin sisältyy linkkejä ja joiden laadinnassa on lähdetty pedagogisista tavoitteista. Ne ovat muodoltaan vaatimattomia, mutta luovaa ajattelua vaativia sovelluksia opiskeltavasta aiheesta
Väitän, että verkko-oppimateriaaleja on ilman käyttöohjetta hyvin vaikea hyödyntää sellaisen, joka ei ole niitä itse laatinut. Niiden ideana on, että opettajalla on oma ohjaajan roolinsa verkko-oppimisessa aineistojen ja tehtävien laatimisen lisäksi. Aineistoja minulle taas on kertynyt kahdeksan verkko-opetusvuoden aikana niin runsaasti, että itsellänikin on vaikeuksia arkistoida niitä. Sitä paitsi aineistot tarvitsevat päivitystä ja ajoittain osa aineistoista jää kokonaan käytöstä pois.
Mikä instanssi esim. SAMKissa siis arkistoisi ja ylläpitäisi jokaisen verkko-opettajamme aineistoja, joiden määrä on niin suuri, että se tuntuu vaikealta kuvitella? Vai rajattaisiinko työnantajan käyttöönsä ottamat aineistot sellaisiin, joihin on sovellettu animaatioita, ääntä ja kuvaa, joiden käyttö ylittää riviopettajan tietotekniikan osaamistason? Kuka tekee tämän myös sisällön asiantuntijuutta vaativan työn – valitsee jyvät akanoista?
Jos lakiehdotus hyväksytään, siihen pitää saada opettajien kädenjälki. Itselleni sopii, että aineistojani hyödynnetään, mutta haluan selkeät säännöt siitä, että verkko-opetusaineistojen laadintaan käyttämäni aika todella on työaikaa. Tämänhetkinen virkaehtosopimus, joka perustuu luokkaopetukseen, ei kerta kaikkiaan toimi. Jos halutaan laadukkaita ja pedagogisesti toimivia aineistoja, aineistojen suunnittelulle ja toteutukselle tarvitaan oma resurssinsa.
Jos verkkoaineistojen tuottamiseen määritellään tietty - riittävän suuri – aikaresurssi, ollaan ennen pitkää tilanteessa, jossa osa opettajista toimittaa verkko-oppimateriaaleja ja osa toteuttaa opetusta niiden pohjalta. Syntyy vaikutelma opetuksesta tiukasti säänneltynä tuotantoprosessina. Kuitenkaan opetuksessa ei ole kyse koneista eikä koneiden käyttäjistä, vaan ajattelevista ja tuntevista, joskus arvaamattomista ihmisistä sekä heidän oppimisestaan. Ei unohdeta tätä tosiasiaa, joka on parasta opettajuudessa!
Heli Mattila
perjantai 6. marraskuuta 2009
Meitä manipuloidaan!
Olipa uutisviikko verkkolehdissä! Maanantain ykkösuutinen oli se tieto, että kansalaisten verotulot julkistetaan samana päivänä. Iltapäiväksi oli jo ehditty kaivaa esiin suurituloisimmat valtakunnallisesti ja illalla jo maakunnallisestikin. Tiistaina jatketaan etsimällä uusia mielenkiintoisia verotietoja ja totta kai urheilu-, kulttuuri- ja viihdeosastot levittävät urheilijoiden, kulttuuri-ihmisten ja viihdetaiteilijoiden verotiedot omille osastoilleen.
Keskiviikkona iltapäivällä leviää tieto 8-vuotiaasta torniolaistytöstä, joka on menehtynyt sikainfluenssaan. Torstain verkkolehdet ovat täynnä tätä uutista, joka täyttää varmaan kaikkien verkkolehtien toiveet: Ihmiset innostuvat keskustelemaan, kauhistelemaan ja päivittelemään uutista. Yhteisöllisyyttäkö?
Kaikki seuraamani verkkolehdet ovat olleet pullollaan näitä kahta aihetta koko viikon. On aivan sama, lukeeko esim. HS:n, Iltalehden, Uudensuomen vai Kalevan verkkosivuja - samat asiat räväkästi otsikoituina ja samat mielipiteet keskusteluissa. Missä on verkkolehtien profiloituminen?
Tähän on siis tultu: Ihmisten kurkistelunhalua ruokitaan äärimmilleen. Uskallan epäillä, että verkkolehtien perimmäisenä tarkoituksena on juuri tämä. Mitä ihmettä teen sillä tiedolla, kuinka paljon Jorma Ollila on ansainnut vuonna 2008? Tai kuinka monta sataa tuhatta Lauri Tähkä kääri keikkailullaan ja levytuloillaan vuonna 2008? Tai sillä yllätyksellä, että Tommi Tabermannin - vai kenen se nyt olikaan - tulot ja varallisuus olivatkin vuonna 2008 varsin pienet.
Kaikki edellä mainitut ovat toki julkisuuden henkilöitä, jotka voivat odottaakin, että heistä kirjoitellaan. Mutta kuka haluaisi olla 8-vuotiaan pikkutytön vanhempien, isovanhempien tai muiden lähisukulaisten asemassa, kun tietoja levitellään ja asiasta keskustellaan ikään kuin siitä tiedettäisiin kaikki taustat. Mikä lehti pääsee ensimmäisenä haastattelemaan omaisia - painostus on varmaan melkoinen?
Meitä manipuloidaan, uskokaa tai älkää! Pikkutytön kuolemasta tehdään tapaus, joka herättää ihmisten mielenkiinnon, empatian ja kritiikin päätöksentekijöitä ja lääkäreitä kohtaan. En halua lainkaan väheksyä tapausta - päinvastoin - kun sanon, että vastaavia tapauksia löytyisi lukemattomia. Tämä vain sattui oikeaan aikaan joukkoviestimille, jotka ovat rauhassa saaneet valmistautua uutisoimaan sikainfluenssasta, jonka leviämistä saatiinkin odotella varsin pitkään.
Ehdotus medialle, joka miettii, missä vaiheessa alkaa rahastaa verkkolehdillään: Tehkää verkkolehdistänne pelkkiä keskustelupalstoja, joissa on alustuksena todella miniuutinen ja kehotus osallistua keskusteluun asiasta verkossa. Valitkaa printtilehteen omat uutisensa, jotka taustoitatte huolellisesti ja joiden tiedot tarkistatte samaan tapaan kuin esim. torstain printtilehti Satakunnan Kansa, jossa oli yhteistyössä terveysviranomaisten kanssa laadittu erinomainen, asiapitoinen ja kattava juttukokonaisuus sikainfluenssasta. Palatkaa juurillenne ja tehkää loppu printtijournalismin viihteellistymisestä!
Heli Mattila
Keskiviikkona iltapäivällä leviää tieto 8-vuotiaasta torniolaistytöstä, joka on menehtynyt sikainfluenssaan. Torstain verkkolehdet ovat täynnä tätä uutista, joka täyttää varmaan kaikkien verkkolehtien toiveet: Ihmiset innostuvat keskustelemaan, kauhistelemaan ja päivittelemään uutista. Yhteisöllisyyttäkö?
Kaikki seuraamani verkkolehdet ovat olleet pullollaan näitä kahta aihetta koko viikon. On aivan sama, lukeeko esim. HS:n, Iltalehden, Uudensuomen vai Kalevan verkkosivuja - samat asiat räväkästi otsikoituina ja samat mielipiteet keskusteluissa. Missä on verkkolehtien profiloituminen?
Tähän on siis tultu: Ihmisten kurkistelunhalua ruokitaan äärimmilleen. Uskallan epäillä, että verkkolehtien perimmäisenä tarkoituksena on juuri tämä. Mitä ihmettä teen sillä tiedolla, kuinka paljon Jorma Ollila on ansainnut vuonna 2008? Tai kuinka monta sataa tuhatta Lauri Tähkä kääri keikkailullaan ja levytuloillaan vuonna 2008? Tai sillä yllätyksellä, että Tommi Tabermannin - vai kenen se nyt olikaan - tulot ja varallisuus olivatkin vuonna 2008 varsin pienet.
Kaikki edellä mainitut ovat toki julkisuuden henkilöitä, jotka voivat odottaakin, että heistä kirjoitellaan. Mutta kuka haluaisi olla 8-vuotiaan pikkutytön vanhempien, isovanhempien tai muiden lähisukulaisten asemassa, kun tietoja levitellään ja asiasta keskustellaan ikään kuin siitä tiedettäisiin kaikki taustat. Mikä lehti pääsee ensimmäisenä haastattelemaan omaisia - painostus on varmaan melkoinen?
Meitä manipuloidaan, uskokaa tai älkää! Pikkutytön kuolemasta tehdään tapaus, joka herättää ihmisten mielenkiinnon, empatian ja kritiikin päätöksentekijöitä ja lääkäreitä kohtaan. En halua lainkaan väheksyä tapausta - päinvastoin - kun sanon, että vastaavia tapauksia löytyisi lukemattomia. Tämä vain sattui oikeaan aikaan joukkoviestimille, jotka ovat rauhassa saaneet valmistautua uutisoimaan sikainfluenssasta, jonka leviämistä saatiinkin odotella varsin pitkään.
Ehdotus medialle, joka miettii, missä vaiheessa alkaa rahastaa verkkolehdillään: Tehkää verkkolehdistänne pelkkiä keskustelupalstoja, joissa on alustuksena todella miniuutinen ja kehotus osallistua keskusteluun asiasta verkossa. Valitkaa printtilehteen omat uutisensa, jotka taustoitatte huolellisesti ja joiden tiedot tarkistatte samaan tapaan kuin esim. torstain printtilehti Satakunnan Kansa, jossa oli yhteistyössä terveysviranomaisten kanssa laadittu erinomainen, asiapitoinen ja kattava juttukokonaisuus sikainfluenssasta. Palatkaa juurillenne ja tehkää loppu printtijournalismin viihteellistymisestä!
Heli Mattila
torstai 29. lokakuuta 2009
TV-ohjelmalöytöjä
Sairauslomalla oli tavallista enemmän aikaa joukkoviestimien seuraamiseen. Todella valikoivana katselijana tyydyn tavallisimmin uutislähetysten seuraamiseen parin suosikkisarjan lisäksi. Syyskuun aikana tein muutaman todellisen löydön.
Jokaisen viestintää tai markkinointia opiskelevan pitäisi seurata perjantaisin TV2:lla esitettävää Pressiklubia. Tämä Ruben Stillerin vetämä keskusteluohjelma käsittelee mediaa ja median uutisoimia asioita. Keskustelijoina on journalismin tutkijoita ja toimittajia. Ohjelma on napakka ja antaa paljon sellaista tietoa, jota tavallinen kansalainen ei löydä lehdistä. Vaihtuvat vieraat takaavat ohjelman ajankohtaisuuden, ja vaihteeksi nössöksi heittäytyvä Stiller pitää langat lempeästi käsissään. Ohjelma on hyvä jatko 90-luvun Maailma sanojen vankina –mediakritiikkiohjelmalle.
Perjantai-iltaan sijoittuu myös brittiläinen ihmissuhdesarja Sisarrakkautta, jonka toisen tuotantokauden jaksoissa yorkshireläiset eläinlääkärisisarukset yrittävät sopeutua elämään samassa taloudessa isänsä lesken kanssa. Sarjan uskomattomilta tuntuvat juonikiemurat saavat hymyn suupieleen, ja erinomaista näyttelijäntyötä on ilo seurata.
Teema-kanavan tarjonnan olen löytänyt vasta nyt. Jo loppukesästä bongasin musiikkisarjan, jossa 60-luvun siloposkiset lupaukset Manfred Mann, The Rolling Stones, Cliff Rickhard, Cilla Black ym. herättelivät nostalgisia mietteitä 60-luvulla nuoruuttaan viettäneessä - nykynuoria kyseinen ohjelma tuskin kiinnosti. Entäpä saman kanavan sunnuntaipäivien ja -iltojen vanhat dekkarit tai muu elokuvatarjonta. Kannattaa pysähtyä tutkimaan Teeman tarjontaa silloin tällöin!
Ainoastaan yksi vanhoista suosikkisarjoistani on säilynyt tänä syksynä seuraamissani tv-sarjoissa. Kyseessä on brittisarja Sydämen asialla, jonka dramaattista tapaa poistaa ohjelmasta henkilöitä tosin vierastan. Onneksi TV:n Pressiklubi tulee uusintana lauantaisin ja Sydämen asialla sunnuntaisin, sillä muuten olisin pulassa pohtiessani, kumman näistä kahdesta ohjelmasta katson perjantaina.
Mitä Sinä suosittelisit katsottavaksi tai kuunneltavaksi?
Heli
Jokaisen viestintää tai markkinointia opiskelevan pitäisi seurata perjantaisin TV2:lla esitettävää Pressiklubia. Tämä Ruben Stillerin vetämä keskusteluohjelma käsittelee mediaa ja median uutisoimia asioita. Keskustelijoina on journalismin tutkijoita ja toimittajia. Ohjelma on napakka ja antaa paljon sellaista tietoa, jota tavallinen kansalainen ei löydä lehdistä. Vaihtuvat vieraat takaavat ohjelman ajankohtaisuuden, ja vaihteeksi nössöksi heittäytyvä Stiller pitää langat lempeästi käsissään. Ohjelma on hyvä jatko 90-luvun Maailma sanojen vankina –mediakritiikkiohjelmalle.
Perjantai-iltaan sijoittuu myös brittiläinen ihmissuhdesarja Sisarrakkautta, jonka toisen tuotantokauden jaksoissa yorkshireläiset eläinlääkärisisarukset yrittävät sopeutua elämään samassa taloudessa isänsä lesken kanssa. Sarjan uskomattomilta tuntuvat juonikiemurat saavat hymyn suupieleen, ja erinomaista näyttelijäntyötä on ilo seurata.
Teema-kanavan tarjonnan olen löytänyt vasta nyt. Jo loppukesästä bongasin musiikkisarjan, jossa 60-luvun siloposkiset lupaukset Manfred Mann, The Rolling Stones, Cliff Rickhard, Cilla Black ym. herättelivät nostalgisia mietteitä 60-luvulla nuoruuttaan viettäneessä - nykynuoria kyseinen ohjelma tuskin kiinnosti. Entäpä saman kanavan sunnuntaipäivien ja -iltojen vanhat dekkarit tai muu elokuvatarjonta. Kannattaa pysähtyä tutkimaan Teeman tarjontaa silloin tällöin!
Ainoastaan yksi vanhoista suosikkisarjoistani on säilynyt tänä syksynä seuraamissani tv-sarjoissa. Kyseessä on brittisarja Sydämen asialla, jonka dramaattista tapaa poistaa ohjelmasta henkilöitä tosin vierastan. Onneksi TV:n Pressiklubi tulee uusintana lauantaisin ja Sydämen asialla sunnuntaisin, sillä muuten olisin pulassa pohtiessani, kumman näistä kahdesta ohjelmasta katson perjantaina.
Mitä Sinä suosittelisit katsottavaksi tai kuunneltavaksi?
Heli
tiistai 20. lokakuuta 2009
Verkossa oppii, jos haluaa
Viime aikoina SAMKin verkko-opetuksesta on keskusteltu paikallisessa mediassa. Tartutaanpa siis tähän tuttuun aiheeseen.
Viestinnän opettajan on helppoa nähdä opetus viestintätapahtumana. Mitä muuta opettaja tekee perinteisessä luokkaopetuksessa kuin viestii: puhuu, kirjoittaa, havainnollistaa sanallisesti sekä erilaisten av-välineiden avulla, kysyy, vastaa, pyrkii aktivoimaan ja motivoimaan opiskelijoita, pohtii asioita heidän kanssaan.
Mitäs sitten opiskelija tekee perinteisessä luokkaopetuksessa? Kuuntelee? Kirjoittaa eli kopioi muistiinpanoja tai tekee muistiinpanoja opettajan puheesta? Prosessoi asioita mielessään? Kysyy? Vastaa? Väittää vastaan?
Vaihteleva osa opiskelijoista tekee kaikkia näitä asioita. Vaihteleva osa ei valitettavasti tee. Perinteisessä luokkaopetuksessa opiskelija pystyy olemaan hyvinkin passiivinen, toisten selän taa vetäytyjä. Opettaja ei saa häneen kontaktia, ja tentissä saattaa tulla yllätys: Noinko hienoja ajatuksia tällä opiskelijalla on? Miksi hän vetäytyy luennolla?
Verkko-opetuksessa SAMKin opettaja – ainakin ne opettajat, joiden kanssa opetamme yhteisessä verkko-opiskelupohjassa - laatii verkkotehtäviä, antaa taustatietoja tai lähdevinkkejä ja kertoo arviointiperusteista. Hän käyttää tehtävien laadintaan kaiken sen intonsa ja osaamisensa, jonka luokkaopetuksessa käyttäisi omaan luentoonsa. Tehtävään voi sisältyä tiedon etsintää, pohdintaa, verkkokeskusteluja, haastatteluja ja konkreettista toimintaa. Kyse on pääosin kirjallisesta viestinnästä, mutta luennon tai tehtävän pohjustuksen voi myös kuvanauhoittaa.
Opiskelija puolestaan tekee tehtävän: etsii lähteitä ja tietoa, pohtii, prosessoi ja laatii vaaditunlaisen dokumentin. Hän palauttaa tehtävän oppimisympäristöön ja jää odottamaan opettajan palautetta.
Opettaja odottelee palautuksia ja arvioi ne. Hän kirjoittaa milloin yksilöllisen palautteen, milloin pelkästään yhteispalautteen. Joskus hän antaa palautteen äänitiedostona. (Tähän toivon itse pääseväni tulevaisuudessa, sillä palautteiden kirjoittaminen on verkko-opetuksen työläin, joskin antoisa osa.)
Opiskelijoiden mukaan palaute on paras osa verkko-opetusta: Saat tietoa siitä, kuinka hyvin pääsit tehtävän tavoitteisiin, mikä meni hyvin ja missä oli parantamisen varaa. Mikä sen hienompaa!
Tehtävänpalautuksia odotellessaan opettaja seuraa opiskelijoiden aktiivisuutta ja tiedottaa tarpeen mukaan. Lisäksi hän vastailee opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin.
Etteikö verkossa siis olisi vuorovaikutusta! Mitä muuta edellä kuvaamani on? Vuorovaikutus on vain erilaista kuin luokkaopetuksessa, jossa siinäkin on hyvät puolensa. Pitäisi vain nähdä verkon tarjoamat keinot eikä haikalla vanhan perään.
Etteikö verkossa oppisi? Nimenomaan verkossa oppiminen on opiskelijan vastuulla, niin kuin pitäisi olla. Valtaosa sanoo oppivansa jopa paremmin kuin luokkaopetuksessa. Osa oppii keskinkertaisesti, osa saa hylätyn arvosanan. Ne jotka oppivat hyvin, ovat sisäistäneet verkko-opetuksen idean ja sen hyödyn itselleen. He oppivat itseään varten..
Viestinnän opettajan on helppoa nähdä opetus viestintätapahtumana. Mitä muuta opettaja tekee perinteisessä luokkaopetuksessa kuin viestii: puhuu, kirjoittaa, havainnollistaa sanallisesti sekä erilaisten av-välineiden avulla, kysyy, vastaa, pyrkii aktivoimaan ja motivoimaan opiskelijoita, pohtii asioita heidän kanssaan.
Mitäs sitten opiskelija tekee perinteisessä luokkaopetuksessa? Kuuntelee? Kirjoittaa eli kopioi muistiinpanoja tai tekee muistiinpanoja opettajan puheesta? Prosessoi asioita mielessään? Kysyy? Vastaa? Väittää vastaan?
Vaihteleva osa opiskelijoista tekee kaikkia näitä asioita. Vaihteleva osa ei valitettavasti tee. Perinteisessä luokkaopetuksessa opiskelija pystyy olemaan hyvinkin passiivinen, toisten selän taa vetäytyjä. Opettaja ei saa häneen kontaktia, ja tentissä saattaa tulla yllätys: Noinko hienoja ajatuksia tällä opiskelijalla on? Miksi hän vetäytyy luennolla?
Verkko-opetuksessa SAMKin opettaja – ainakin ne opettajat, joiden kanssa opetamme yhteisessä verkko-opiskelupohjassa - laatii verkkotehtäviä, antaa taustatietoja tai lähdevinkkejä ja kertoo arviointiperusteista. Hän käyttää tehtävien laadintaan kaiken sen intonsa ja osaamisensa, jonka luokkaopetuksessa käyttäisi omaan luentoonsa. Tehtävään voi sisältyä tiedon etsintää, pohdintaa, verkkokeskusteluja, haastatteluja ja konkreettista toimintaa. Kyse on pääosin kirjallisesta viestinnästä, mutta luennon tai tehtävän pohjustuksen voi myös kuvanauhoittaa.
Opiskelija puolestaan tekee tehtävän: etsii lähteitä ja tietoa, pohtii, prosessoi ja laatii vaaditunlaisen dokumentin. Hän palauttaa tehtävän oppimisympäristöön ja jää odottamaan opettajan palautetta.
Opettaja odottelee palautuksia ja arvioi ne. Hän kirjoittaa milloin yksilöllisen palautteen, milloin pelkästään yhteispalautteen. Joskus hän antaa palautteen äänitiedostona. (Tähän toivon itse pääseväni tulevaisuudessa, sillä palautteiden kirjoittaminen on verkko-opetuksen työläin, joskin antoisa osa.)
Opiskelijoiden mukaan palaute on paras osa verkko-opetusta: Saat tietoa siitä, kuinka hyvin pääsit tehtävän tavoitteisiin, mikä meni hyvin ja missä oli parantamisen varaa. Mikä sen hienompaa!
Tehtävänpalautuksia odotellessaan opettaja seuraa opiskelijoiden aktiivisuutta ja tiedottaa tarpeen mukaan. Lisäksi hän vastailee opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin.
Etteikö verkossa siis olisi vuorovaikutusta! Mitä muuta edellä kuvaamani on? Vuorovaikutus on vain erilaista kuin luokkaopetuksessa, jossa siinäkin on hyvät puolensa. Pitäisi vain nähdä verkon tarjoamat keinot eikä haikalla vanhan perään.
Etteikö verkossa oppisi? Nimenomaan verkossa oppiminen on opiskelijan vastuulla, niin kuin pitäisi olla. Valtaosa sanoo oppivansa jopa paremmin kuin luokkaopetuksessa. Osa oppii keskinkertaisesti, osa saa hylätyn arvosanan. Ne jotka oppivat hyvin, ovat sisäistäneet verkko-opetuksen idean ja sen hyödyn itselleen. He oppivat itseään varten..
lauantai 10. lokakuuta 2009
Vaaleanpunaista tytölle
Runsaan parin vuoden ajan olen katsellut tavaratalojen lastenvaateosastoja etsien lapsenlapselle sopivia vaatteita. Totesin jo alun alkaen, että tytöille on tarjolla vaatteita huomattavasti suurempi valikoima kuin pojille – vaaleanpunaisia vaatteita.
Aluksi vaaleanpunainen oli ok. Eihän siinä värinä ole sinänsä mitään vikaa ja useimmille pikkutytöille väri sopii. Mutta vaaleanpunaiseenkin kyllästyy. 2-vuotiaallekin tytölle tarjotaan edelleen samaa väriä. Alan hyvin ymmärtää miniää, joka innoissaan tarttuu vihreään tai kirjavaan vaatteeseen, jos sellaisen sattuu löytämään. Nyt kun olen etsinyt pojantyttären pikkuveljelle sopivia vaatteita, huomaan, että poikien vaatetangoilla riippuu suorastaan piristäviä sinisen, ruskean ja vihreänkin yhdistelmiä.
Miksi suomalaiset pikkutytöt pakotetaan pukeutumaan vaaleanpunaiseen? Tuo värihän symboloi mm. naiiviutta ja pehmeyttä. Pakotetaanko tytöt pehmeyteen, avuttomuuteen ja heikkouteen vaaleanpunaisten vaatteiden – ja toki myös sisustustekstiilien, penaalien, kynien, vihkojen - avulla? Entäpä jos tyttö onkin reipas ja vähän poikamainen? Miten hän sopeutuu vaaleanpunaiseen maailmaansa?
En aja takaa samaa kuin yhdistys, joka pyrkii irti ennalta määrätystä sosiaalisesta sukupuolesta. Se näkyy mm. siinä, että lapselle valitaan sukupuoleton nimi, hänen vaatteistaan ei voi päätellä sukupuolta eikä sukupuolta kerrota ulkopuolisille. Tähän ikään ehtineenä uskallan väittää, että metsään mennään tässäkin, vaikka pukeutumispuolessa on itua.
Mikä ketju yllättää jonain sesonkina pikkutyttöjen vaatevalikoimilla, joista löytyy erilaisia värivaihtoehtoja? Kuka sisäänostaja ensimmäisenä rohkaistuu ostamaan tyttöjen osastolle useanvärisiä vaatteita ja antamaan tytöille mahdollisuuden viestiä vaatetuksellaan reippautta, itsenäisyyttä, jopa räväkkyyttä?
Heli Mattila
Aluksi vaaleanpunainen oli ok. Eihän siinä värinä ole sinänsä mitään vikaa ja useimmille pikkutytöille väri sopii. Mutta vaaleanpunaiseenkin kyllästyy. 2-vuotiaallekin tytölle tarjotaan edelleen samaa väriä. Alan hyvin ymmärtää miniää, joka innoissaan tarttuu vihreään tai kirjavaan vaatteeseen, jos sellaisen sattuu löytämään. Nyt kun olen etsinyt pojantyttären pikkuveljelle sopivia vaatteita, huomaan, että poikien vaatetangoilla riippuu suorastaan piristäviä sinisen, ruskean ja vihreänkin yhdistelmiä.
Miksi suomalaiset pikkutytöt pakotetaan pukeutumaan vaaleanpunaiseen? Tuo värihän symboloi mm. naiiviutta ja pehmeyttä. Pakotetaanko tytöt pehmeyteen, avuttomuuteen ja heikkouteen vaaleanpunaisten vaatteiden – ja toki myös sisustustekstiilien, penaalien, kynien, vihkojen - avulla? Entäpä jos tyttö onkin reipas ja vähän poikamainen? Miten hän sopeutuu vaaleanpunaiseen maailmaansa?
En aja takaa samaa kuin yhdistys, joka pyrkii irti ennalta määrätystä sosiaalisesta sukupuolesta. Se näkyy mm. siinä, että lapselle valitaan sukupuoleton nimi, hänen vaatteistaan ei voi päätellä sukupuolta eikä sukupuolta kerrota ulkopuolisille. Tähän ikään ehtineenä uskallan väittää, että metsään mennään tässäkin, vaikka pukeutumispuolessa on itua.
Mikä ketju yllättää jonain sesonkina pikkutyttöjen vaatevalikoimilla, joista löytyy erilaisia värivaihtoehtoja? Kuka sisäänostaja ensimmäisenä rohkaistuu ostamaan tyttöjen osastolle useanvärisiä vaatteita ja antamaan tytöille mahdollisuuden viestiä vaatetuksellaan reippautta, itsenäisyyttä, jopa räväkkyyttä?
Heli Mattila
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Vaalikampanjat uusiksi
Vaalirahalähteiden paljastuminen ja uusi vaalirahoituslaki vaikuttanevat siihen, että vaalirahoitusta ei enää ole yhtä runsaasti tarjolla kuin tähän asti. Tässä puolueille ehdotuksia siitä, miten menetellä vähenevän rahoituksen kanssa.
Mainonta aisoihin! Viimeisissä vaaleissa isot puolueet ja ehkä pienemmätkin käyttivät isoja rahoja mainostoimistojen suunnittelemiin kampanjoihin. Puolueideologiasta etsittiin sanoma, joka oli kampanjan perusviesti kuten ”Työväen presidentti” tai ”Mässäilevä paha porvari”. Sanoma kulki punaisena lankana koko kampanjassa. Tällaisen sanoman etsiminen on ammattilaisten työtä - kallista - ja siitä voitaisiinkin kokonaan luopua. Mielestäni poliitikkojen itsensä pitää pystyä kertomaan puolueen tavoitteet ja omat tavoitteensa niin selkeästi, että siinä ei mainostoimistojen kuorrutuksia tarvita.
Ehdokkaille pitää siis löytää mahdollisuus esittää sanomansa. Ensinnäkin ehdokkaiden kasvojen pitää tulla tutuiksi äänestäjille vaikkapa entiseen tapaan kasvogallerioina. Siispä ulkomainontaa ja mahdollisuuksien mukaan samoja gallerioita lehtiin. Tällaisten ilmoitusten laatimiseen tuskin mainostoimistoa tarvitaan.
Blogi on erinomainen tapa esiintyä nettijulkisuudessa, kunhan oppii kirjoittamaan ytimekkäästi ja puhuttelevasti. Ehdokkaiden blogit vaikkapa puolueiden nettisivuille vaalipiireittäin tai kunnallisvaaleissa kunnittain ja ehdokkaat ahkerasti päivystämään ja keskustelemaan blogissa äänestäjiensä kanssa. Halpaa, jopa ilmaista kampanjointia!
Jos televisio hoitaa oman osuutensa – mielellään hiukan uudistaen konseptia – puolueen näkyvyys on taattu. Joukkoviestimien tarjoamat vaalikoneet ovat myös erinomainen tapa saada tietoon ehdokkaiden mielipiteitä, kunhan äänestäjät saadaan käyttämään niitä. Puolueille tämä ei tietääkseni maksa mitään.
Ehdokkaille voitaisiin entiseen tapaan järjestää paikallisia puhetilaisuuksia, joiden kustannusten ei tarvitse olla kovin suuret. Kaiken kaikkiaan ehdokkaat itse pitäisi saada puhumaan ja esiintymään niin, että he eivät voi vetäytyä mainostoimiston suunnitteleman kampanjan suojaan.
Pressiklubi-ohjelmassa 25.9.2009 Kaarina Hazard ja Pekka Ervasti hahmottelivat tulevaisuuden vaalikampanjoita ja median osuutta niissä. Heidän mukaansa aikakauslehdet etsivät todennäköisimmät ja kiinnostavimmat ehdokkaat ja tekevät heistä human interest –juttuja. Näin ehdokas saa kipeästi tarvitsemaansa näkyvyyttä ja lehti lukijoita.
Mielestäni ehdokkaiden pitää osata ottaa yleisönsä ilman naistenlehtien esityötä. Poliittinen ideologia puolestaan pitää pystyä viestimään ilman mainostoimistoja! Jos siinä ei onnistuta, ideologia tarvitsee uudistamista!
Heli Mattila
Mainonta aisoihin! Viimeisissä vaaleissa isot puolueet ja ehkä pienemmätkin käyttivät isoja rahoja mainostoimistojen suunnittelemiin kampanjoihin. Puolueideologiasta etsittiin sanoma, joka oli kampanjan perusviesti kuten ”Työväen presidentti” tai ”Mässäilevä paha porvari”. Sanoma kulki punaisena lankana koko kampanjassa. Tällaisen sanoman etsiminen on ammattilaisten työtä - kallista - ja siitä voitaisiinkin kokonaan luopua. Mielestäni poliitikkojen itsensä pitää pystyä kertomaan puolueen tavoitteet ja omat tavoitteensa niin selkeästi, että siinä ei mainostoimistojen kuorrutuksia tarvita.
Ehdokkaille pitää siis löytää mahdollisuus esittää sanomansa. Ensinnäkin ehdokkaiden kasvojen pitää tulla tutuiksi äänestäjille vaikkapa entiseen tapaan kasvogallerioina. Siispä ulkomainontaa ja mahdollisuuksien mukaan samoja gallerioita lehtiin. Tällaisten ilmoitusten laatimiseen tuskin mainostoimistoa tarvitaan.
Blogi on erinomainen tapa esiintyä nettijulkisuudessa, kunhan oppii kirjoittamaan ytimekkäästi ja puhuttelevasti. Ehdokkaiden blogit vaikkapa puolueiden nettisivuille vaalipiireittäin tai kunnallisvaaleissa kunnittain ja ehdokkaat ahkerasti päivystämään ja keskustelemaan blogissa äänestäjiensä kanssa. Halpaa, jopa ilmaista kampanjointia!
Jos televisio hoitaa oman osuutensa – mielellään hiukan uudistaen konseptia – puolueen näkyvyys on taattu. Joukkoviestimien tarjoamat vaalikoneet ovat myös erinomainen tapa saada tietoon ehdokkaiden mielipiteitä, kunhan äänestäjät saadaan käyttämään niitä. Puolueille tämä ei tietääkseni maksa mitään.
Ehdokkaille voitaisiin entiseen tapaan järjestää paikallisia puhetilaisuuksia, joiden kustannusten ei tarvitse olla kovin suuret. Kaiken kaikkiaan ehdokkaat itse pitäisi saada puhumaan ja esiintymään niin, että he eivät voi vetäytyä mainostoimiston suunnitteleman kampanjan suojaan.
Pressiklubi-ohjelmassa 25.9.2009 Kaarina Hazard ja Pekka Ervasti hahmottelivat tulevaisuuden vaalikampanjoita ja median osuutta niissä. Heidän mukaansa aikakauslehdet etsivät todennäköisimmät ja kiinnostavimmat ehdokkaat ja tekevät heistä human interest –juttuja. Näin ehdokas saa kipeästi tarvitsemaansa näkyvyyttä ja lehti lukijoita.
Mielestäni ehdokkaiden pitää osata ottaa yleisönsä ilman naistenlehtien esityötä. Poliittinen ideologia puolestaan pitää pystyä viestimään ilman mainostoimistoja! Jos siinä ei onnistuta, ideologia tarvitsee uudistamista!
Heli Mattila
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Vuorovaikutusta hankalan potilaan kanssa
Terveisiä sairaalasta! Muutama päivä vuodeosastolla antaa hyvän mahdollisuuden seurata potilaiden ja hoitohenkilökunnan välistä viestintää.
Tällä kertaa pääsin seuraamaan, minkälaisia viestintästrategioita hoitajilla oli hankalan potilaan kanssa. Iäkäs, huonosti näkevä ja liikuntarajoitteinen potilas, joka varmaankin pelkäsi suuresti tulossa olevaa leikkausta, koetteli niin hoitajien kuin huonetoverienkin kärsivällisyyttä. Vastaavaa ei ole eteeni tullut niinä kertoina, joina olen ollut potilaana vuodeosastolla.
Ensimmäinen korviini sattunut kyseisen potilaan kommentti kuului: ”Tuo mulle toinen tyyny!” Tämä käskevä sävy jatkui siihen asti, kunnes potilas kärrättiin leikkaussaliin. Kertaakaan en kuullut kiitos-sanaa, vaikka potilas juoksutti hoitajia enemmän kuin me muut huoneen asukit yhteensä ja myös sai heiltä palveluja.
Se kävi jälleen kerran selväksi, että hoitotyössä hoitajan oma persoona on vähintään yhtä paljon mukana kuin meillä opettajilla opetustyössä. Nuoren harjoittelijan strategiana oli kiltteys. Hän kuunteli kiltisti ja puhui pehmeästi ja kauniisti potilaalle, suostui suoralta kädeltä tämän pyyntöihin. Yhteistyö toimi hyvin, mutta luultavasti harjoittelija joutuu joskus huomaamaan, että ei-sanaakin pitää osata käyttää ja että muidenkin potilaiden tarpeita pitää kuunnella.
Toisenlainen viestintästrategia oli kokeneella sairaanhoitajalla, joka hoiti yksin (!) potilaan aamutoimet, pesi hänet suihkussa ja siisti hänen sänkynsä. Tämän hoitajan viestintästrategialle oli ominaista valikoiva kuuntelu ja huumori. Hän kyllä osoitti
kuuntelevansa, mutta vastaili hyvin vähän ja keskitti huomionsa siihen, että aamutoimista selvittiin ajoissa ennen lääkärin kiertoa. Hoitaja ohjailikin kätevästi potilasta toimimaan haluamallaan tavalla ja sopu ja yhteisymmärrys säilyi.
Oma viestintästrategiansa oli yöhoitajalla, jolla oli kymmeniä potilaita vastuullaan. Kun hankala potilas juoksutti ties kuinka monennen kerran yöhoitajaa huoneeseen, tällä kertaa säätämään liian korkealla olevaa sänkyä alemmaksi, vaikka sänky oli alimmassa asennossa, tämä hoitaja napautti vastaukseksi:” Teillä on liian lyhyet jalat tähän sänkyyn!” Tämä ”suu tukkoon” –strategia näytti toimivan siinä tilanteessa oikein hyvin. Meissä huonekavereissa se sai aikaan sisäisen hyrinän.
Olisi mielenkiintoista kuulla hoitotyön osaajien mielipiteitä tästä viimeisestä strategiasta. Vahvistuuko käsitys siitä, miten tylyjä sairaanhoitajat saattavat olla vanhuksille vai oliko yöhoitajan tokaisu paras mahdollinen tapa saada hankala potilas aisoihin?
Heli
Tällä kertaa pääsin seuraamaan, minkälaisia viestintästrategioita hoitajilla oli hankalan potilaan kanssa. Iäkäs, huonosti näkevä ja liikuntarajoitteinen potilas, joka varmaankin pelkäsi suuresti tulossa olevaa leikkausta, koetteli niin hoitajien kuin huonetoverienkin kärsivällisyyttä. Vastaavaa ei ole eteeni tullut niinä kertoina, joina olen ollut potilaana vuodeosastolla.
Ensimmäinen korviini sattunut kyseisen potilaan kommentti kuului: ”Tuo mulle toinen tyyny!” Tämä käskevä sävy jatkui siihen asti, kunnes potilas kärrättiin leikkaussaliin. Kertaakaan en kuullut kiitos-sanaa, vaikka potilas juoksutti hoitajia enemmän kuin me muut huoneen asukit yhteensä ja myös sai heiltä palveluja.
Se kävi jälleen kerran selväksi, että hoitotyössä hoitajan oma persoona on vähintään yhtä paljon mukana kuin meillä opettajilla opetustyössä. Nuoren harjoittelijan strategiana oli kiltteys. Hän kuunteli kiltisti ja puhui pehmeästi ja kauniisti potilaalle, suostui suoralta kädeltä tämän pyyntöihin. Yhteistyö toimi hyvin, mutta luultavasti harjoittelija joutuu joskus huomaamaan, että ei-sanaakin pitää osata käyttää ja että muidenkin potilaiden tarpeita pitää kuunnella.
Toisenlainen viestintästrategia oli kokeneella sairaanhoitajalla, joka hoiti yksin (!) potilaan aamutoimet, pesi hänet suihkussa ja siisti hänen sänkynsä. Tämän hoitajan viestintästrategialle oli ominaista valikoiva kuuntelu ja huumori. Hän kyllä osoitti
kuuntelevansa, mutta vastaili hyvin vähän ja keskitti huomionsa siihen, että aamutoimista selvittiin ajoissa ennen lääkärin kiertoa. Hoitaja ohjailikin kätevästi potilasta toimimaan haluamallaan tavalla ja sopu ja yhteisymmärrys säilyi.
Oma viestintästrategiansa oli yöhoitajalla, jolla oli kymmeniä potilaita vastuullaan. Kun hankala potilas juoksutti ties kuinka monennen kerran yöhoitajaa huoneeseen, tällä kertaa säätämään liian korkealla olevaa sänkyä alemmaksi, vaikka sänky oli alimmassa asennossa, tämä hoitaja napautti vastaukseksi:” Teillä on liian lyhyet jalat tähän sänkyyn!” Tämä ”suu tukkoon” –strategia näytti toimivan siinä tilanteessa oikein hyvin. Meissä huonekavereissa se sai aikaan sisäisen hyrinän.
Olisi mielenkiintoista kuulla hoitotyön osaajien mielipiteitä tästä viimeisestä strategiasta. Vahvistuuko käsitys siitä, miten tylyjä sairaanhoitajat saattavat olla vanhuksille vai oliko yöhoitajan tokaisu paras mahdollinen tapa saada hankala potilas aisoihin?
Heli
torstai 10. syyskuuta 2009
Miehiä ruokakaupassa
Kahvitauolla keskusteltiin naisten porukassa aviomiehistä ruokaostoksilla.
- Käskin tuoda tilliä, niin mokoma toi persiljaa.
- Meidän miehen kauppalapussa luki ”liivatelehtiä”. Mies soittaa kaupasta, on lehtihyllyn ääressä ja valittaa, että liivatelehteä ei löydy.
Mistä on kyse, kun vaimon selkeästi laatima ostoslista ei koskaan voi olla tarpeeksi selkeä. Pitäisikö lista käydä aina yhdessä läpi, jotta vaimo saa selittää, mitä mikin kohta tarkoittaa? Kuinka paljon on kyse loogisesta päättelystä, mielenkiinnosta, keskittyvästä kuuntelemisesta, silmät auki kulkemisesta ruoanvalmistusasioissakin.
En väitä, että kyse on miehen kyvyttömyydestä ymmärtää ruoanlaittoasioita, sillä omassa perheessäni mies on se, joka löytää marketissa asioidessamme ruokaohjeen edellyttämän peston. Ei tästä asiasta saa sukupuoleen kytkettyä ominaisuutta, vaikka me kahvituntikeskustelijat totesimmekin keskustelun päätteeksi, että eipä meiltä taitaisi sujua ostosten teko rautakaupassa. Viime kädessä näissä tilanteissa kannattaa rohkaistua kysymään, kuten erään keskustelijan mies ratkaisi ongelmallisen tilanteen. Kun kauppalistassa olevaa sellofaania ei löytynyt maustehyllystä, myyjä osasi hienovaraisesti opastaa paperiosastolle.
Heli
- Käskin tuoda tilliä, niin mokoma toi persiljaa.
- Meidän miehen kauppalapussa luki ”liivatelehtiä”. Mies soittaa kaupasta, on lehtihyllyn ääressä ja valittaa, että liivatelehteä ei löydy.
Mistä on kyse, kun vaimon selkeästi laatima ostoslista ei koskaan voi olla tarpeeksi selkeä. Pitäisikö lista käydä aina yhdessä läpi, jotta vaimo saa selittää, mitä mikin kohta tarkoittaa? Kuinka paljon on kyse loogisesta päättelystä, mielenkiinnosta, keskittyvästä kuuntelemisesta, silmät auki kulkemisesta ruoanvalmistusasioissakin.
En väitä, että kyse on miehen kyvyttömyydestä ymmärtää ruoanlaittoasioita, sillä omassa perheessäni mies on se, joka löytää marketissa asioidessamme ruokaohjeen edellyttämän peston. Ei tästä asiasta saa sukupuoleen kytkettyä ominaisuutta, vaikka me kahvituntikeskustelijat totesimmekin keskustelun päätteeksi, että eipä meiltä taitaisi sujua ostosten teko rautakaupassa. Viime kädessä näissä tilanteissa kannattaa rohkaistua kysymään, kuten erään keskustelijan mies ratkaisi ongelmallisen tilanteen. Kun kauppalistassa olevaa sellofaania ei löytynyt maustehyllystä, myyjä osasi hienovaraisesti opastaa paperiosastolle.
Heli
tiistai 1. syyskuuta 2009
Viestintää samanikäisten kesken
Yksi monista viestintätapahtumaan vaikuttavista tekijöistä on viestijöiden ikä. Jo omassa perheessä totumme tähän. Kaksivuotiaan kanssa viestitään eri tavoin kuin esimerkiksi aviopuolisoiden kesken. Äidille asiat esitetään eri tavoin kuin sisarelle. Koulu tarjoaa meille kaikille samanikäisten ryhmän, mutta oppivelvollisuuskoulun päätyttyä vastaavaa ryhmää tuskin tulee vastaan.
Luokkakokous kymmenien vuosien kuluttua ylioppilaaksi tulosta on ainutlaatuinen tilaisuus viestiä samanikäisten kesken. Yhdistäviä asioita on monia. Lähes kaikilla lapsenlapset ovat tämän hetken tärkein ja rakkain asia. Eläkeikää odotellaan ja mietitään, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Oman uran kanssa ollaan sopusoinnussa. Jokainen on löytänyt paikkansa yhteiskunnassa, niin kirjoituksissa reputtaneet, joista yksi on ison musiikkiopiston rehtori, toinen silmälääkäri ja kolmas menestynyt konsultti, kuin myös luokan parhaat oppilaat.
Naisten kesken naureskelemme miesten harmaantumista. Meille, jotka olemme korjailleet omien hiuksiemme väriä ties kuinka pitkään, harmaantuminen ei ole ongelma. Muistelut opettajien kiusaamisesta huvittavat yhä. Tosin nyt mukana on ihmetystä siitä, kuinka ilkeitä osasimme olla ymmärtämättömyydessämme. Tai kuinka hölmöjä olimme, kun piti näyttää toisille oma rohkeutensa. Juttua riittää, eikä kahteen kokoontumiseen varattu aika tahdo riittää samanikäisten kanssa keskusteluun.
Luokkakokouksen lopuksi entinen luokkamme katselee valkokankaalta hartaan hiljaisena ylioppilaskuvakavakaldia, jossa kirkassilmäiset ja siloposkiset (silmänympärysrypyistä ei tietoakaan) ylioppilaat esittäytyvät. Uskon, että jokainen jakaa saman kokemuksen: Niin nuoria, niin kauniita nuoruudessaan
Käykää luokkakokouksissa!
Heli
Luokkakokous kymmenien vuosien kuluttua ylioppilaaksi tulosta on ainutlaatuinen tilaisuus viestiä samanikäisten kesken. Yhdistäviä asioita on monia. Lähes kaikilla lapsenlapset ovat tämän hetken tärkein ja rakkain asia. Eläkeikää odotellaan ja mietitään, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Oman uran kanssa ollaan sopusoinnussa. Jokainen on löytänyt paikkansa yhteiskunnassa, niin kirjoituksissa reputtaneet, joista yksi on ison musiikkiopiston rehtori, toinen silmälääkäri ja kolmas menestynyt konsultti, kuin myös luokan parhaat oppilaat.
Naisten kesken naureskelemme miesten harmaantumista. Meille, jotka olemme korjailleet omien hiuksiemme väriä ties kuinka pitkään, harmaantuminen ei ole ongelma. Muistelut opettajien kiusaamisesta huvittavat yhä. Tosin nyt mukana on ihmetystä siitä, kuinka ilkeitä osasimme olla ymmärtämättömyydessämme. Tai kuinka hölmöjä olimme, kun piti näyttää toisille oma rohkeutensa. Juttua riittää, eikä kahteen kokoontumiseen varattu aika tahdo riittää samanikäisten kanssa keskusteluun.
Luokkakokouksen lopuksi entinen luokkamme katselee valkokankaalta hartaan hiljaisena ylioppilaskuvakavakaldia, jossa kirkassilmäiset ja siloposkiset (silmänympärysrypyistä ei tietoakaan) ylioppilaat esittäytyvät. Uskon, että jokainen jakaa saman kokemuksen: Niin nuoria, niin kauniita nuoruudessaan
Käykää luokkakokouksissa!
Heli
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Tarvetta työnohjaukselle?
Hyvää elokuuta!
Loma päättyi jo runsas viikko sitten ja töiden käynnistyminen toi mukanaan lomaltapaluukeskustelut kollegoiden kanssa. Yksi jos toinenkin on todennut, että alkavana lukuvuonna on pakko miettiä tekemisiään, ettei väsytä itseään yhtä paljon kuin edellisenä vuonna.
Samaa olen pohtinut itsekin. Kun työ on kiinnostavaa ja haastavaa, sitä kuvittelee jaksavansa kuusipäiväisiä – ja ajoittain seitsemänpäiväisiä - työviikkoja vaikka koko vuoden. Loman alkaessa sitten huomaa olevansa täysin loppuunajettu. Kesäloma riittää nippa nappa uupumuksesta palautumiseen.
Eräs kollega kertoi todenneensa, että koko kevään kestänyt keittiöremontti oli vienyt ajatukset onnistuneesti pois työasioista paitsi lomalla myös iltaisin ja viikonloppuisin. Ehkä samasta ilmiöstä oli kyse, kun lasten ollessa leikki- tai kouluikäisiä äidin lomavaihde kääntyi päälle heti loman alettua. Kokopäiväisenä kotiäitinä olo suuntasi ajatukset päivittäiseen ruoanlaittoon, leikkipuistokäynteihin, pihaleikkeihin, sukulaisvierailuihin, marjanpoimintaan, säilömiseen, kesäneuleeseen ja jopa komeroiden siivoamiseen. Pitäisi siis kehittää jokin vastaava mielenkiinnon vangitseva ja sopivasti työllistävä asia työvuoden ajaksikin.
Jonkin verran syytän samkkilaisten työuupumuksesta sähköisen viestinnän lisääntymistä työssämme. Vasta nyt oivallan, että sähköpostin käyttötapaan kannattaa todella kiinnittää huomiota. Jos vastaan viesteihin nopeasti sen takia, että haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä, samalla totutan opiskelijat ja ehkä kollegatkin siihen, että minulta saa nopean vastauksen. Näin syntyy noidankehä, josta on vaikea hypätä pois. Sen ehkäisemiseksi pitää tehdä päätös siitä, että ei anna sähköpostin ottaa isännän roolia.
Tällaisia keinoja maallikko löytää uupumuksen ehkäisemiseksi. Työhyvinvoinnin asiantuntija Soili Keskinen antoi SAMKin henkilöstöpäivässä oivan neuvon, jonka soveltamista sopinee kokeilla: Kun työt vain lisääntyvät, jotain on jätettävä pois ;)
Heli
Tummuvan järvimaiseman katselu on ollut parasta stressinpoistoa tänä kesänä.
Loma päättyi jo runsas viikko sitten ja töiden käynnistyminen toi mukanaan lomaltapaluukeskustelut kollegoiden kanssa. Yksi jos toinenkin on todennut, että alkavana lukuvuonna on pakko miettiä tekemisiään, ettei väsytä itseään yhtä paljon kuin edellisenä vuonna.
Samaa olen pohtinut itsekin. Kun työ on kiinnostavaa ja haastavaa, sitä kuvittelee jaksavansa kuusipäiväisiä – ja ajoittain seitsemänpäiväisiä - työviikkoja vaikka koko vuoden. Loman alkaessa sitten huomaa olevansa täysin loppuunajettu. Kesäloma riittää nippa nappa uupumuksesta palautumiseen.
Eräs kollega kertoi todenneensa, että koko kevään kestänyt keittiöremontti oli vienyt ajatukset onnistuneesti pois työasioista paitsi lomalla myös iltaisin ja viikonloppuisin. Ehkä samasta ilmiöstä oli kyse, kun lasten ollessa leikki- tai kouluikäisiä äidin lomavaihde kääntyi päälle heti loman alettua. Kokopäiväisenä kotiäitinä olo suuntasi ajatukset päivittäiseen ruoanlaittoon, leikkipuistokäynteihin, pihaleikkeihin, sukulaisvierailuihin, marjanpoimintaan, säilömiseen, kesäneuleeseen ja jopa komeroiden siivoamiseen. Pitäisi siis kehittää jokin vastaava mielenkiinnon vangitseva ja sopivasti työllistävä asia työvuoden ajaksikin.
Jonkin verran syytän samkkilaisten työuupumuksesta sähköisen viestinnän lisääntymistä työssämme. Vasta nyt oivallan, että sähköpostin käyttötapaan kannattaa todella kiinnittää huomiota. Jos vastaan viesteihin nopeasti sen takia, että haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä, samalla totutan opiskelijat ja ehkä kollegatkin siihen, että minulta saa nopean vastauksen. Näin syntyy noidankehä, josta on vaikea hypätä pois. Sen ehkäisemiseksi pitää tehdä päätös siitä, että ei anna sähköpostin ottaa isännän roolia.
Tällaisia keinoja maallikko löytää uupumuksen ehkäisemiseksi. Työhyvinvoinnin asiantuntija Soili Keskinen antoi SAMKin henkilöstöpäivässä oivan neuvon, jonka soveltamista sopinee kokeilla: Kun työt vain lisääntyvät, jotain on jätettävä pois ;)
Heli
Tummuvan järvimaiseman katselu on ollut parasta stressinpoistoa tänä kesänä.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Tervehdys paperipinon keskeltä
Pitipä tämäkin kokea: blogin päivittämiseen ei ole löytynyt aikaa lähes kolmeen viikkoon. Toki tiesin, että ylemmän amk-tutkinnon valintakokeet työllistävät erityisen paljon toukokuun viimeisenä ja kesäkuun ensimmäisenä viikkona, mutta silti kiireet yllättivät.
Saimme ennätysmäärän hakijoita: 50 % enemmän kuin edellisvuonna. Ennätysmäärä myös saapui valintakokeeseen, joten haastattelijoita jouduttiin hankkimaan lisää vielä viime tipassa. Onneksi meillä on kokeneita haastattelijoita, joilla on hyvä ihmistuntemus ja jotka tulevat mielellään haastattelemaan hakijoita. – Kiitokset vielä kaikille torstaipäivän urakkaan osallistuneille!
Suuri määrä valintakokeeseen osallistuneita tarkoittaa myös suurta määrää työkokemuspisteitä tarkistettavaksi sekä esseitä arvioitavaksi. Silti kasvaneista hakijaluvuista pitää olla iloinen. Tutkinnon tunnettuus on selvästi lisääntynyt –varmaan osin onnistuneen markkinoinnin ansiosta. Uskallan myös toivoa, että meiltä valmistuneet ja meillä vielä opiskelevat vievät eteenpäin tietoa koulutuksesta.
Tämä on tällä erää Viestintää-blogin viimeinen kirjoitus, mutta elo-syyskuussa seuraa jatkoa. Toivotaan, että tänä kesänä saamme lämpöä ja aurinkoa riittämiin!
Heli
Saimme ennätysmäärän hakijoita: 50 % enemmän kuin edellisvuonna. Ennätysmäärä myös saapui valintakokeeseen, joten haastattelijoita jouduttiin hankkimaan lisää vielä viime tipassa. Onneksi meillä on kokeneita haastattelijoita, joilla on hyvä ihmistuntemus ja jotka tulevat mielellään haastattelemaan hakijoita. – Kiitokset vielä kaikille torstaipäivän urakkaan osallistuneille!
Suuri määrä valintakokeeseen osallistuneita tarkoittaa myös suurta määrää työkokemuspisteitä tarkistettavaksi sekä esseitä arvioitavaksi. Silti kasvaneista hakijaluvuista pitää olla iloinen. Tutkinnon tunnettuus on selvästi lisääntynyt –varmaan osin onnistuneen markkinoinnin ansiosta. Uskallan myös toivoa, että meiltä valmistuneet ja meillä vielä opiskelevat vievät eteenpäin tietoa koulutuksesta.
Tämä on tällä erää Viestintää-blogin viimeinen kirjoitus, mutta elo-syyskuussa seuraa jatkoa. Toivotaan, että tänä kesänä saamme lämpöä ja aurinkoa riittämiin!
Heli
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)